torstai 29. huhtikuuta 2010

Uusi yritys

Niin. Siis ketään ei varmasti kiinnosta mutta kun en voi oikein puhuakkaan asiasta kenenkään kanssa, koska hävettää ja kaduttaa niiiin paljon, ettei kehtaa edes kotoaan poistua. Eilinen oli melkoinen päivä. Poikaystävä humaltui turruttaakseen tunteitaan. Minä itkin ja itkin ja tärisin. Krapuloinkin ja onksensin about kaiken ulos niin että yöllä heräilin koko ajan huimaavaan tunteeseen, pyörrytykseen. Iltapäivästä iltaan istuin suihkukaapin pohjalla monta tuntia ja sain syötyä vasta joskus klo 21 aikoihin. Jogurttia, joka tuli ulos ja myöhemmin kuppikeiton, josta osa teki saman.

Mutta kun kamalinta on käytökseni, juuri se exä ja vessa. Jotenkin olin ollut sinä iltana niin sekaisin, että luulin muka ihmisten nukkuvan, mm. poikaystäväni, vaikka suurin osa ryyppyseurueesta (ei tosin poikaystävä) oli juuri pari minuuttia sitten tullut kapakasta kämpilleni, siis samalla kyydillä kuin minä ja typerä leuhka exäni. Ja poikaystävä oli yhteisessä sängyssämme hereillä, kun painuimme vessaan. Hyi, ihan ällöttää kertoakkin. Vessan koriste-enkelit tuhoutui, kun jotenkin huidottiin exän kanssa sinne niin vauhdilla. Poikakaveri luuli, että tuli joku haava ja olin puhdistamassa sitä. Tai että savuja oli niin vähän, että menimme kahdestaan polttamaan ne pois, että edes joku saa jotain iloa irti. Ja sitten karvas totuus paljaistui, kun alkoi kuulua ääniä... Ja en muista mitä poikakaveri on sanonut oven takaa. Ainakin aikonut avata oven ruuvaamalla auki mutta olen vain sanonut, että "älä tuu tänne". Sen jotenkin etäisesti muistan nyt.

Ja mihin kamalaan tilanteeseen sitten laitoin rakkaani? Pojat joutuivat käymään parvekkeella kusella, kun ovi oli lukossa. Ja kaikki tiesi, mitä koko ajan tapahtui. Siis niin hirveä tilanne rakkaalleni. Hän katseli jotain sarjaa koneelta, yritti olla kuulematta ja ajattelematta. Eilen hän sanoi, että hän vanheni kaksi vuotta sen yön aikana. Ja tuntuu niin pahalta, että ei edes kykene kertomaan.

Ja yritin kertoa, että en tajunnut, miten ihmeessä juttu päätyi siihen ja mitä ihmettä mietin. Yritin selittää, että seksi liittyy minulla aika paljon hyväksymiseksi tulemiseen. Ja pyysin niin kovasti anteeksi. Ja me kyllä yritämme vielä, vaikka saa nähdä kehtaanko enää nähdä yhteisiä ystäviämme. Ketään heistä. Osa oman elämäni tukipilareita. En halua, että he tietävät... Ja eihän tämä helppoa ole. Tänäkin aamuna kieltäydyin seksistä, kun poikakaveri tuli viereen. Oli vaan niin huimaava ja oksettava olo. Vaan hän ei aina tajua. Ja hyvinkin meni mutta sitten tuli sanaharkkaa, mistäpä muustakaan, kuin tapahtuneesta. Että jos hän aikoo muistuttaa asiasta aina ja tahalleen kostaa pienin tavoin niin onko mitään järkeä jatkaa? Ja hänen vastauksensa pelkkä oli "niin". Ja sitten minun hiljaista itkua ja hänen koneella olemista. Ja hän lähti niin kylmänä Haaparannan reissulleen, vaikka halattiinkin. Ja sitten vielä lisää itkua. Ja soskun toimeentulotukipäätöksessä valitetaan, että taloni on liian kallis yksinasuvalle, etsi uusi.

Mutta kyllä olo helpottui, kun laitoin viestiä, haluaako hän aivan virallisesti muutta kanssani kirjoille tähän asuntoon. Anteeksipyytelyä, rakkaudentunnustusta ja sellaista osaltani. Ihan suoraan sydämestä. Ja sitten hän lopulta vastasi, että kyllä kai se onnistuu ja hän uskoo, että saamme tästä yhteisen kodin aikaan. "Oonhan mää jo muuttanutkin sinne :)" Nii'in, hymiö perässä. Joskus pienet asiat voi parantaa oloa niin kovasti.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Pettäneen naisen sielunmaisema

Kaikki ihan vitun sekaisin. Kädet kirjaimellisesti niin voimattomat, että ei jaksaisi edes kirjoittaa. Tärinää ja kouristelua. Eikä edes johdu siitä jumalattomasta määrästä alkoholia, mitä eilen kittasi. Poikakaverin kaveri juotti. Ja minä olen sankari ja petän poikakaveria exäni kanssa. Hän nukkui sohvalla, panimme vessassa. Ja aikoihin en ole tuntenut mitään vetoa exääni kohtaan. Sen sijaan rakastan poikakaveriani, joka juuri muutti luokseni. Ja hän tietää... Eikä ymmärrä sitä, että vaikka tein aivan kamalan väärin niin en kestä sitä kylmyyttä, mikä hänestä nyt huokuu. Vittu, sex pistols soi taustalla.

Se on harvinaisen perseestä tuo alkoholi. Ryypätä jätkien kanssa, jotka on hajottanut vessassa olleet koriste-esineet, en tiedä miten. Sellaisia enkelikoristeita, kaikki lahjoja ja tunnearvokkaita. Se on harvinaisen perseestä, kun ei syö. Eikä edes laihduttamisen takia vaan koska ei juomiseltaan ehdi. Koko viime viikko meni juodessa paitsi sunnuntai, jolloin mikään ei pysynyt sitten sisällä ennen iltaa. Ja nyt maanantai ja tiistai samoissa merkeissä. Ahdistaa. Ei haluaisi olla itsensä sisällä. Viimeinen asia, mitä poikakaveri sanoi ennen lähtemistään oli, että "tuun vielä vihaisempana takaisin". Lähti puistoon ryyppäämään. Ja ompa minultakin muka tervettä seurustella alkoholistin kanssa, kun itsekkään en ole mikään kohtuukäyttäjä. Ja kyllä, booli ja ne miljoonat baarijuomat teki tehtävänsä. Ja minä olen petturi. Ja hartioihin sattuu kun on pakko jännittää niitä. Ahdistaa niin lujasti.

Milloin tästä oikein tuli tällaista? Ainahan olen juonut mutta vuosi sitten lähti lapasesta. Ei pitäisi tämän pään kanssa juoda mitään. Seinät vaan kaatuu päälle. Mutta ilman juomista ahdistaa myös. Sitä vaan haluaa varmaan unohtaa maailman ja kaiken juomisella. Vitustakos minä tietäisin. Mutta pahaa se tekee.

Tiedättekös minä muuten ehkä olen kaunis. Vaikka sitä en kyllä itse näe. Minua halutaan. Ja minä haluan myös nussia ympäriinsä. Typerää itsetunnon kohennusta. "Hei, joku haluaa minut jee". Vittu että sitä osaa olla vaan TYPERÄ! Mutta seksi on ollut aina minulle sellainen asia, että se saa minut tuntemaan, että joku haluaa minut. Hyväksytty olo. Suhteita en kamalasti ole harrastanut mutta silloin seksi ei ole hyväksymisen tarvetta, kun suhteessa sitten on. Mutta sitä pitää sitten hankkia muualta, hyväksyntää. Että vain kelpaisi... Miksi pitää olla niin typerä, että tuntee niin syvästi olevansa kelpaamaton, vaikka on kavereita ja rakastava äiti ja poikakaveri? Tiedättekös, haluan laittaa tämän pääkopan vaihtoon ja ottaa terveemmän tilalle.

Lähden värisemään, syön ehkä kuppikeiton. Niinkuin eilen. Ja vain sen kuppikeiton. Plus tietenkin jumalaton määrä alkoholia, mitä ei tällaisen lyhyen pikkutytön olettaisi juovan. Kovasti tekisi mieli viedä henki, kun on silmät itkusta turvonneet ja olo sellainen, että ei halua olla kehonsa sisällä. Eikö sitä vähän enemmän olisi voinut kasvaa ja kehittyä kahdenkymmenen vuoden aikana? Ei varmaan, tai selvästikkään.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Paper Bag

Soi taustalla. Ja mikä hyvä hetki tämä muka olisi kirjoittaa? No ei vittu mikään. Pienoista humalaa ja yksi sormi vähän tunnottomana. Pidin liikaa poikakaverin hiuksista kiinni (siis en repinyt mutta pidin silleen sille epäkivasti), enkä muuten muista edes mistä suutuin. Ja toki ikävöin laihuutta. Mutta tämmöinen holistinen luonne ei pysty normaalitoimintaan missään. Miten lopetin laihdutuksen? Aloin taas juomaan. Ja sillä tiellä sitten. 110 prosenttia kun jotain alkaa tekemään.. Vaikka ei haluaisikaan. Ja tuskin kukaan tätä enää lukeekaan. Mutta elossa kuitenkin. Yhtä sekaisin kuin aina ennenkin. Jos mä jossain hyvä olen niin vetämään kaiken paskaksi ja itseni sekaisin. Kiittimoi. Eilen olisin hirttänyt itseni mutta en saanut tuolia potkaistua alta kun vaan rahin, joka oli tuolin päällä. Olen niin lyhyt. Ja kun kurkkuun liikaa otti niin sain jaloilla kiinni siitä tuolista, joka oli alla. Niin luuseri etten pysty edes lopettamaan mun tuskaa, joka painaa niin vitun kovasti. Ja poikakaveri tiesi, että oli minulla köysi mutta siinä hirttovaiheessa se oli niin päissään, että nukahti sohvalle. Kiva elämä. Lisää viinaa, silmät liikkuu. Ja sitähän on.