perjantai 10. heinäkuuta 2009

No Messages

Ei mitään viestiä. Kännykkä on hiljainen. Sain riivittyä itseni ylös noin klo 16:30. Ulkona aurinko paistaa niin lämpimästi. Heikottaa, mutta en uskaltaisi syödä. Yritän kyllä. Ja kovasti yritän tänään lähteä kotoa jonnekkin suuntaan. Hakemaan ainakin tavarani miehen luota. Miehen, johon vielä kaksi tai kolme viikkoa sitten olin niin ihastunut. Yritän olla myöskin juomatta, jotta rahaa riittäisi lauantaille. Voisin nähdä vanhoja ystäviäni pitkästä aikaa ja ryypätä heidän kanssaan. Niin, en minä yksin ole kokonaan, vaikka siltä tuntuukin. Ympärilläni on vielä ihmisiä. En vain löydä yhteyttä heihin.

Antakaa joku pari rauhoittavaa, kiitos.

Wendy kysyi hoidostani. Aivan, en ole missään hakemassa apua. Kuitenkin olen harkinnut asiaa viimeaikoina vakavammin, kuin koskaan. Vaikka en osaakkaan puhua asioistani. Tästä nimittäin ei tule mitään. Jaksan huokailla syvään, vaikka aurinko on ulkona niin kaunis. Minä olen yksinäinen musta pilvi kaiken aikaa. Haluaisin pyyhkiä tämän viikon pois. Etenkin pari viimeistä päivää. Tunnen niin selvästi taas tyhjän kohdan rintalastan alla. Vuosia se on ollut mutta kun siitä hetkeksi pääsee eroon - niinkuin pääsinkin - ei sitä muista, kuinka kamalalta se tuntuu. Inhoan itseäni, joka olen antanut itseni syödä, kuten normaali ihminen. Haluaisin uimaan mutta nyt kun kehonkuva taas romahti niin en taida kyetä esittäytymään bikineissä. Tästä kesästä taitaa tulla kuumanlainen, kun en saa riisuttua talviturkkiani.

Missä kaikki oikeasti ovat?

1 kommentti:

olivia kirjoitti...

Mustakin hei aluksi tuntui, etten osaa sanoa kellekkään mitään. Nyökkyttelin ja mumisin vain jotain kun mut pistettiin hoitoon. Sitten kun aloin ymmärtämään enemmän, osaan myös puhua asioista. Kannattaa kokeilla, ellet halua jatkaa noin <3