tiistai 14. huhtikuuta 2009

Two Men

Kuvissa vasemmalla Keira Knightley miehineen ja oikealla Kate Bosworth Orlando Bloomeineen. Olisi kai minullakin mies, jos olisin tuollainen kaunotar.

Ensimmäinen päivä työpajassa on takana. Minä olen pohjaton kaivo, murheen alho. Voisi vaikka joku päivä vetää itsensä jojoon.


Päivä alkoi vieläpä ihan hyvin. Pieni jännitys vatsanpohjassa. Kuin olisi mennyt ensimmäistä päivää uuteen kouluun. Sitä pyöräilee raikkaassa aamuilmassa ja toivoo tulevansa hyväksytyksi. Ja sitten siellä odottaa nämä kaksi miehen alkua. Toiseen iskin silmäni sillä sekunnilla, kun hänet näin. Hän näytti aivan muusikolta. Ja kuinka hänellä oli se ihana lätsä ja miten hän polttikaan tupakkaa. Juuri sellainen nokkela ja karismaattinen. Mutta kaikissa ihanissa ja mielenkiintoisissa miehissä on ainakin yksi vika neljästä. Pelimies, joka ei halua sitoutua, on numero yksi, jota hän varmasti edustaa. Sellainen miestyyppi, joka haluaa vain yhden yön suhteita ja mahdollisimman kauniita naisia. Tyyppi kaksi on seurusteleva ja kolmonen paljastuu homoksi - ja minullahan ei ole homotutkaa ollenkaan, joten yllätyn aina. Jos mikään ei noista satu kohdalle niin miestyyppi numero neljä on sellainen, jota ei vain kiinnosta kyseinen naikkonen eli siis tässä tapauksessa minä.

Seuraavaksi juttelin enemmän toisen pojan kanssa. Ja hän oli kerrassaa niin rento ja mukava. Ja seurusteli. En tosiaankaan kestä näitä kausia, kun haluan itselleni miehen. Ei siitä mitään tule koskaan. Ensinnäkään en ole kaunis ja kiinnostava. Lisäksi en oikeastaan edes tapaa ihmisiä hirveästi. Ja jos jotain siis todella alkaisi tapahtua niin pakenisin anyway. Ja kuitenkin... Minä haluan rakkautta!

Enkä tosiaankaan voi käsittää, mikä minussa on niin pahasti vikana. Olisinhan minä raivostuttavan neuroottinen ja vittumainen asuinkumppani mutta tutustumisvaiheessa sitä ei vielä kukaan tiedä. Ja kuitenkaan en kiinnosta ketään. Ja on hankala pala niellä, että niin paljon minua rumemmilla ja lihavammilla ihmisillä on miehet elämässään. Ja minä riudutan itseäni, että joku hyväksyisi minut, ottaisi syliin ja rakastaisi. Voisin vain olla oma itseni, kun silläkin kerran näemmä miehen elämäänsä saa. Mutta en minä osaa. Ja siis ei miehet ole todellakaan pääsyy laihdutukseeni. Mutta kyllä minä myös typerästi ajattelen itseni objektina, tekemisen kohteena. Että minun on passattava muille. Ja mitä parempi ulkonäkö, sitä paremmat mahdollisuudet. Ja kun naamaakaan en voi muuttaa jää jäljelle mahdollisuus hiljaa tuhota tämä typerä ruumis, johon minut on kahlittu.

Ja näitä siis asioita ajattelin, kun kävelin kotiin auringon saattaessa matkaani. Pyöräni kumi oli tyhjentynyt työpajan pihalle ja kasvoillani ei ollut ilmettä. Pelkkä tyhjyys.

Sykemittarillanikin on varmasti toinen nainen. Olo on, kuin se pettäisi minua nimittäin. Ette voi kuvitella, kuinka pettynyt voi olla, kun sykemittarin "coach" alentaa rankan treeniviikon jälkeen minut alempaan aktiivisuusluokkaan. Takana kuitenkin 5600 poltettua kaloria ja yli 10h liikuntaa.

Kermana pohjalla on pelkkää paskaa. Liian pienessä kännissä avauduin viime lauantaina laihalle kaverille perhehistoriastani. Pesäpallomailalla lyönnistä, mustasta silmästä teatteriesityksen aikaan (ja arvatkaa vaan, miten piti pakkeloida koko silmänympärys), kuristusepisodista marraskuun lopulla, poliisejen käynneistä ja kaikesta niin kattavasti, että hävettää. Eihän kukaan saisi tietää minusta niin paljoa. Nyt olen avautunut jo kahdelle henkilölle päissään asioistani. Ovat toki kaksi läheisintä ystävääni mutta ei se muuta asiaa. Jos maa nyt nielaisisi minut niin sylkisi se minut takaisin tähän tietokoneen äärelle. Olen niin alhainen, ettei varmasti sekään minua haluaisi. Eikä minulla ole enää edes koiraa, joka sylissä voisin lököillä sängyllä henkistä kipua pois. Koirani kun asuu vieläkin edellisessä kämpässäni, jota helvetiksi voisin nimittää kodin sijaan.

Ja lisäksi söin tänään Ahaa patukan. Piti tehdä tänään viikon ruokaostokset. Ja olipa järkevää suoraan salilta tulon jälkeen mennä kauppaan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, koska tarvitsin äidin maksajaksi. Ja olin niin kiukkuinen hänellekkin (ja tuolilta tippuvalle vesipullolle ja ulkokengillä salin pukuhuoneessa sottaavalle ääliölle ja ihan kaikelle), että hyvä etten ruvennut itkemään kiukusta. No anyway, sentään en ottanut kaupasta leipää, vaikka harkitsin. Mutta vielä on pätkis odottamassa ja kuitenkin syön sen, vaikka olen toisin päättänyt. Jo syöty Ahaa patukka ei tuottaisi ongelmaa, koska liikuin yli 100 kcal enemmän, kuin mitä piti ja voin jättää kuppikeiton syömättä. Vai voinko? Tänään on Gossip Girlkin niin varmasti nassutan pätkiksen ahnaasti mahaani. Miksi pitikin ottaa molemmat, ei vain jompaa kumpaa! Idioottihan minä olen. Ja nyt on vasta tiistai ja viikko takkuaa jo nyt.

Päivän ainoat hyvät uutiset. Työpaja vaikutti kivemmalta paikalta, kuin tarha. Tosin lähinnä vain sen takia, että siellä on noin omanikäisiäni ihmisiä. Ja kerrankin tupakoinnista oli hyötyä. Pääsi nääs juttelemaan tupakkatauoilla. Mutta aika säälittävät ovat päiväni kohokohdat, kun ottaa huomioon, että olin täysin haamu BodyStepissä spinningin jälkeen ja nyt on jo työongelmia, kun en tiedä saanko vapaata, kun pitäisi lähteä teatteriesityksemme kanssa maailmalle (=nuorten teatterikatselmukseen). Kaupanpäällisiksi nilkkoihin sattuu ja pelkään rasitusvamman mahdolisuutta.

Haistakaa vittu nyt vaan kaikki! Olen niin kiukuissani, etten jaksa. Ja kaiken kiukun alla on iso surumöykky, joka saattaa lähipäivinä purkautua oikein kunnolla. Tai sitten se muhii vielä vuosia ja joku kaunis päivä roikun narun päässä. Älkääkä ottako haistatustani itseenne. Minua vaan niin kiukuttaa, surettaa ja kuitenkin yhtä aikaa olo on siltikin tyhjä.

Okei, olin selvästi laihin siitä työpajan porukasta. Ja sitä juuri toivoinkin. Mutta tämä on niin pienellä kirjoitettu asia, että älkää huomioiko tätä.

2 kommenttia:

Kaunis Veera kirjoitti...

Voi helkkari että voi tehdä pahaa lukea kotioloistasi (vartekin kun itsellä ei vastaavia kokemuksia ole), kasvuympäristöllä ja syömishäiriöillä taitaa olla syy-yhteys, hm. Toivottavasti vitutuksen purkaminen blogiin auttaa. Edes vähäsen. Jos se yhtään lohduttaa, niin mielestäni virtuaalikoutsit on täyttä huijausta, joten anna sen selittää aktiivisuustasoista mitä ikinä mieliikään. Jaksuja!

Anna kirjoitti...

Voisin veikata, että huono itsetunto vie vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen aika lailla alamäkeen. Sen kun valitettavasti huomaa aika helposti ulospäin, vaikka ihminen olisi miten kiinnostava ja kaunis tahansa. Sitä paitsi, luulen et sä olet oikeasti tosi kaunis ja tosi ihanan pieni ja hoikka, eli ongelma ei voi olla siinä. Myös epäluuloisuus on helposti huomattavissa ulkopuolisen silmin - jos ei kerro itsestään mitään niin on vaikea odottaa vastakaikua. :)

Tsemppiä hirveästi! <3 Toivottavasti viesti ei kuulostanut ilkeältä, sen ei ollut tarkoitus!