maanantai 20. huhtikuuta 2009

Blues Goes On

Joku jätti levyn soimaan. En etene bluesin kourista mihinkään. Joka päivä jossain vaiheessa se nielaisee minut.

Viikon olen pyöräillyt kotiin auringon paistaessa ja odottanut vain, että pääsisin kotiin itkemään. Vain torstaina sain tihrustettua kaksi kyyneltä. En edes uskonut pääseväni kotiin asti. Jalat eivät halunneet toimia. Olisin halunnut jäädä pötköttämään pyörätien reunaan, kunnes saan voimaa jatkaa. Minä olen elävä kuollut. Itsemurha on pyörinyt paljon mielessä. En usko sitä tekeväni mutta ajattelen sitä paljon. Kun sarjoissa, elokuvissa, yleensäkin televisiossa jollain menee huonosti niin mietin, että hän tappaisi itsensä. Kun näen pohjatonta surua ja siitä välittämättömyyttä minä haluan, että roolihahmot vievät henkensä itseltään ja saavat viimein muut tajuamaan, miten suuri suru heissä asuikaan. Ja kaikki välittäisivät aivan liian myöhään.

Ja ei minua syrjitä töissä. Minä olen yksi muista. Tunnen kuitenkin olevani ääliö, typerä, ruma, huono, tylsä, typerä, typerä, typerä! Elämä on kadonnut kauas minusta. Tyhjä kohta rintalastan alla voimistuu. Haluaisin itkeä suruani, huutaa vihaani. Haluaisin jonkun välittämään. Epätoivo on suuri.

Haluaisin olla laiha. Kesän kauniissa aamu-usvassa istuisin parvekkeellani juoden kahvia ja polttaen tupakkaa. En söisi mitään. Joisin rankasti, polttaisin vieläkin rankemmin.

Tupakan kulutus on valtavassa nousussa. Pelkään kuntoni rapistuvan mutta tupakka vetää pidemmän korren. Iso aski (28 savuketta) ei kestä enää viikkoakaan - ehkä puolikkaan. En edelleenkään saa mitään aikaan. Haluaisin läpsiä itseäni. Enkä haluaisi laittaa sykemittaria päälleni ja lähteä kävelemään tuonne tuulen keskelle 230 kcal verran. Mutta minä teen sen. Eilen tuuli oli niin kova, että juoksin rappukäytävän portaita ylös-alas-ylös-alas hieman ennen keskiyötä kävelyn sijaan. Ja saa siinä sitten miettiä, miksi päivällä väsyttää.

Perjantai ja lauantai menivät täysin penkin alle. Laskennallinen painonpudotus -0,3
kg, vaikka sen piti olla -0,7 kg. Yksi epäonnistuminen lisää siihen mahtavaan epäonnistumien kirjoon, jota olen keräillyt vuosia. Jospa vain voisin aloittaa alusta ja tehdä asioita edes vähän paremmin. En olisi surkea eskapisti. Eläisin tässä maailmassa, enkä pelkästään pakenisi. Uudelleen aloitetussa elämässä ei olisi isäksi kutsuttua kusipäätä, koska sitä osiota en halua koskaan käydä uudestaan läpi. Ja minä voisin elää, en vain hengittää.


Usvaisissa kuvissa ylhäällä Jessica Stam ja alhaalla Abbey Lee.

3 kommenttia:

Phi kirjoitti...

Niin tuttua mulle tuo, mistä kerrot. Olo on huono, on ahdistusta ja inhoaa itseään. Kun rupeaa miettimään, että missä on vika, niin huomaa, että periaattessa asiat ovat ihan hyvin, mutta kun kaikki pikkuasiat kasaantuvat, niin jostain kumpuaa suuri suru. Eikä sille osaa oikein tehdä mitään. Jaksamista, et ole yksin!

Anonyymi kirjoitti...

Hei, mitenkäs menee?? Toivottavasti jo paremmin. Ilmoittelehan taas itsestäsi jotain, niin emme ole aivan suunniltamme huolesta.

marissa123 kirjoitti...

missä oleeet?? :(