maanantai 30. maaliskuuta 2009

Riittämättömyys

Uteliaille tiedoksi, että ei se soittanut. Paskiainen. En anna numeroani enää kenellekkään. En yhdellekkään maailman ihanimmanoloiselle miespuoliselle hirviölle. Tässä nimittäin käy aina näin. Tiedän, etteivät ne soita. Silloin harvoin, kun numeroni edes annan. Kuitenkin aina jaksan odottaa ja pettyä kerta toisensa jälkeenkin.

Vaikka mitä väliä, vaikka joku joskus soittaisikin. Koska työntäisin sen kuitenkin kauaksi pois reviiriltäni ja jatkaisin linjaani, jossa hellyyttä yritetään kännissä väkisinkin saada. Typeriä yhden yön juttuja, morkkiksia, itsevihaa. Haluan niin kovasti jonkun välittävän ja rakastavan mutta samalla en päästä ketään lähelleni. En edes äitiäni. Kiukuttelen hänelle aivan liikaa ja vihaan sitä itsessäni. Mutta minä vain luontaisesti pusken ihmisiä hyvän välimatkan päähän. Elämässäni saa olla ihmisiä, kunhan ei liian tiiviisti. Ja edelleen - haluan jonkun aivan viereen. Äh, tämä jankutus nyt kiertää kehää. Pointti kai tuli jo selväksi.

Mutta koska olen niin kamala, ettei minulle voi edes soittaa niin minä käytän sitä siekailemattomasti hyväkseni. Jos en riitä näin niin puserran läpi harmaan kiven laihtuakseni. Minun ei tarvitse tuntea yhtään mitään! Minä voin paeta omaan säälittävään maailmaani itkua ja vihaa pakoon. Syvällä sisällä nimittäin on niin paljon noita kahta tunnetta. Ahdistus on päällimmäinen tunnetila mutta ei vakavin. Sillä sen alla piilee valtava massa kaikkea tukahdutettua.

Yllätin itsenikin tänään tajuamalla, että ensimmäinen viiltoarpeni taitaa olla kesältä, kun olin vasta menossa yläasteelle. Otsassani on pieni viilto hiuksien alla piilossa. Se on ollut siinä ikuisuuden. Ja kun aloin miettimään niin muistin, että se on ajalta, kun aloin harrastamaan taekwondoa (jonka lopetin 8. luokalla). Aloitin kyseisen lajin kesäkuussa, kun olin päässyt peruskoulusta. Samana kesänä ennen 7. luokan alkamista (=ennen lopun alkua) olin siis eräällä leirillä. Äitini huomasi jäljen vasta leirin jälkeen ja ihmetteli sitä. Selittelin lyöneeni sen johonkin kulmaan ja naureskelimme, että ensimmäinen leiri ja heti saan satutettua itseni. Taekwondohan on taistelulaji, haahaahaa.

Tiivistelmä : olenko tosiaan kahlannut tässä suossa jo 12-vuotiaana? Enhän minä silloin ruuan kanssa leikkinyt - onnekseni säästyin siltä melko pitkään - mutta kohta kuusi vuotta asiat ovat olleet mollivireisesti. Ja kun tarkemmin muistelen en muista hyviä aikoja. Muistan pieniä tilanteita mutta en pitkää jaksoa, jolloin olisin ollut onnellinen. Jo 4:ltä ja 5:ltä luokalta muistan huonoja aikoja. Ja vielä sitäkin ennen muistan, että en ole tuntenut ehkä kelpaavani itsenäni. Olen keskimmäinen lapsi ja jotenkin minulla on aina ollut paineita suorittaa, jotta jotenkin kohoaisin siskojeni keskeltä. Olisinpa vain suorittanut koulua, en niitä turhia asioita, mitkä koin tärkeiksi. Olisimpa muutenkin pysynyt poissa ongelmista ja aiheuttanut äidilleni vähemmän tuskaa. Olisimpa ala-asteella tajunnut, ettei minun tarvitse vetää mitään roolia. Mutta toisin kävi, jokaisessa kohdassa.

Ruokatiivistelmä : perjantaina tuon postauksen jälkeen söin vielä pikapuuron ja spagettia. Niin ja pari näkkäriä. Lauantaina aloitin aamun kaakaojauholla, kunnes otin itseäni niskasta kiinni. Noin 600 kcal molempina päivinä (la vähän vähemmän, su vähän enemmän) ja lauantaina liikuntaa huimat 1200 kcal verran ja sunnuntaina 1000 kcal verran. Laskennallisesti siis olisi pitänyt laihtua saman verran, kuin alkuperäissuunnitelman mukaan. Taisin kuitenkin hupsahtaa säästöliekin puolelle. Tänään sitten viikon ruokaostokset tehdessäni repsahdin pahasti. 4000 kcal ja maha on ihan kipeä ja turpea. Laskeskelin uudestaan juttuja ja pitää tehdä uusi ruokalista lauantaille ja sunnuntaille. Siinä katosi siis juominen ja krapulapäivä, jotka vaihtuivat 600 kcal päiviksi. Liikuntaakin piti lisätä. Joka päivä liikuttava 800 kcal suunnitellun 700 kcal sijaan. Ja sunnuntai nyt ei olekkaan lepopäivä. Mutta minä ansaitsin tämän. Jokaisen mässäyksen jälkeen minä ansaitsen kaiken kärvistelyn. Ja jos nyt muka onnistuisin niin pitäisi tällä viikolla saada 0,7kg pois tästä ryhävalaan ruhostani. Sitten pitäisi huhti- ja toukokuussa saada joka viikko 0,8 kg pois ja kahtena viikkona 0,7kg pois niin olisin kesäkunnossa 2008. Juttu vaan on siinä, että paino ei ota tippuakseen ja minulla on muutenkin helvetisti näitä lihaksia ympäriinsä. Tai siis en minä mikään fitness prinsessa ole mutta kyllä nämä lerpakkeet painavat kolme kertaa saman verran, kuin mitä nämä painaisivat puhtaana läskinä.

Hyviä juttuja edelliseltä viikolta 3 kpl. Kävin katsomassa äidin ja pikkusiskon kanssa Slummdog Millionaren. Olenkin pitkään miettinyt, mitä voisin tehdä sulkapallon lisäksi äitini kanssa yhdessä. Lisäksi leffa oli parempi kuin odotin ja minulla oli vielä suuret odotuksetkin! Äiti ja sisko mussuttivat suloisesti karkkia ja suklaata, oli niillä limsaakin. Laskin äidin syömät kalorit mutta en tuominnut häntä vaan rakastin. Itse puritaanisesti kieltäydyin herkuista, vaikka yllättävää kyllä ei kamalasti mieli tehnytkään, vaikka takana olikin vain 400 syötyä kaloria, sulkkis, 35 min. juoksulenkki sykkeet ihan katossa (paitsi viimeiset kymmenen minuuttia, kun en enää millään jaksanut juosta ja eksyinkin vielä ja leffan alkuun oli tunti jäljellä ja edessä oli vielä suihkussa käyminen ja cottifrutti ja kävely kilsan päähän leffateatteriin :DDD). Niin ja kyllähän olin vielä ehtinyt ennen leffaa kuntopyöräillä salilla ja tehdä vatsoja. Leffa alkoi tosin vasta 20:15 mutta roudasin itseni liikkumaan vasta klo 15:30, jolloin sulkapallokenttä oli varattu. Ja leffan jälkeen piti vielä kuluttaa, kuluttaa, kuluttaa. Juoksin portaita ylös-alas-ylös-alas-sisälle asuntoon. Olohuoneessa vähän vatsoja ja kymmenen punnerrusta. Sitten sama uudestaan vielä kuusi kertaa.

Mutta apua, mitä positiivista tuossa rulianssissa muka on! Pakkoliikuntaa lähes verenmaku suussa - paitsi tietenkään sulkkis ei. Mutta ne kaksi muuta positiivista asiaa. Sunnuntaina raahasin kuolleet jalkani BodySteppiin. Samat jalat, jotka olivat koko viikon pusertaneet spinningiä, lenkkejä, kaksi kertaa BodyStep tunnin, etc., ja levänneet viimeksi maanantaina. Ja kannatti mennä, koska vaikka steppi maistuikin pitkästä aikaa aivan puulta niin sainpas kehua vetäjältä, kun pysyin polvenvedossa samalla tasolla koko ajan. Tai siis pääni pysyi. "Tuossa pään päällä vois olla vaikka kynttilä", hän sanoi. Ja on toki turhaa riemastua tällaisesta mutta tuli hyvä mieli niin mikäs siinä. Ainakin olen hyvä jossain - piparkakkujen koristelun lisäksi siis.

Number three. Oli kiva kuulla, kun poika R sanoi halauksen jälkeen lauantain bileissä, että "vähän sää oot Molly laiha". Sellaisella puoliksi järkyttyneellä ja puoliksi yllättyneellä äänellä. Ja olin vähän, että "joojoo" tapaan silmiä pyöritellen, enkä uskonut sanaakaan mutta uskon ehkä kuitenkin hänen sittenkin tarkoittaneen sitä. Koska kun sitten kysyin, että mistäpäs tuollainen noin yhtäkkiä mieleen tulee niin hän sanoi, että kun kylkiluuni tuntuu. Ja minulla oli päällä paksu villapaita. Hienoa, olen laiha yhden ihmisen mielestä... Mutta sehän ei tietenkään riitä. Mikä riittää? Jaahas, hyvä kysymys. Näin alkuun 45 kg olisi ihan kiva elopaino.

Ja R ei muuten ole se ihana-ihana-ihana, joka päätti olla soittamatta. R on pitkäaikaisempi kaveri, sattuu vaan olemaan poika.

Iskipä vielä tähän kirjoituksen loppuun kaksi sekuntia sitten tunne, että tappaisinko itseni. Tuntuu kurjalta, epärakastetulta, lihavalta, mässänneeltä (mitä siis teinkin oikein isosti vieläpä) ja tarpeettomalta. Minä haluan jonkun syliin, kaunaloon, jonkun nukkumaan vierelleni. Mutta olen liian iso ja ruma sellaiseen. Painokin oli aamulla 51,7 kg eikä edes ollut turvotusluku. I feel like cutting mutta ehkä tämän hetken 25 arpea vasemmassa kädessä + 4 kämmenselkään tumpatun tupakan arvet riittävät muistuttamaan, että arpia on vittumaista peitellä. Etenkin jos ravaa salilla koko ajan. Reisiin ja sääriinkään en viitsi kajota, koska pukuhuoneessa on sitten tukalat oltavat, kun atooppisen ihon takia pitää olla ilman housuja pitemmän aikaa, että rasva ehtii kuivua ennen housujen päälle laittamista.

Että näin. Kello on 03:43, jos tietokoneeni kello on kesäajassa. Ja näissä fiiliksissä mennään nukkumaan. Toivon vain kolmea asiaa. Tai oikeammin jotain seuraavasta kolmesta. 1. Herään aamulla painaen 42-46 kg. 2. En herää aamulla. 3. Heräisin edes niin, että olisi jo seuraava maanantai ja olisin onnistunut täydellisesti koko tämän loppuviikon (vko14) ajan.

Tai sitten voisin herätä yhtä kauniina ja laihana, kuin kuvien Daria Werbowy (ylin), Gisele Bundchen (keskellä) tai Mila Kunis (alin), joista viimeinen on luultavasti kaunein. Ei toki laihin, koska kyllä tuostakin vielä pois saisi massaa mutta ei se ole tarpeellista, jos on tuollainen lyhyt, sirokroppainen tumma suloisuus ja vielä varustettu suurin pikisilmin.

Edit: Hehe, julkaisin tekstin ja näin miten romaani tästä tulikin. Varmasti ei kukaan lue loppuun asti :>

5 kommenttia:

Rikkirevitty kirjoitti...

Mä jaksoin lukea! <:

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin luin, ja totesin vain, että olet tosi hyvä kirjoittamaan! Vau. Yleensä en blogeista jaksa noin pitkiä tekstejä lukea, kun ne on niin huonosti kirjoitettu, mutta tämä on toista maata. Toivoisin vain, että osaisit lopettaa painonpudotuksen ennen tavoitettasi ja panostaisit vaikka kropan kiinteyttämiseen.

marmori kirjoitti...

Luin. : >>

Mäkin olen keskimmäinen lapsi, ikuinen väliinputoaja; pikkusisko on perheen rinsessa ja isoveli on... no se on mitä on. Olen aina yrittänyt vaan miellyttää muita, tehdä kuten ne käskee ja olla kiltti. Leikkinyt normaalia. Pahh.

Viiltelin ekan kerran 11-vuotiaana ja luin anablogeja ja leikin laihdutusta. Ei olisi kannattanut, etsin nämä käsiini vielä myöhemmin ja here I am.

Anonyymi kirjoitti...

Hei mitenkäs tämmösen pohjan saa blogiinsa? Ootko itse tehnyt ja kuinka? Vai onko valmis? Haluaisin itsellenikin jonkun tosi yksinkertaisen kuten tää, johon voisin itse väkertää ton yläkuvan, bannerin.

Anonyymi kirjoitti...

Käyn joka päivä täällä odottamassa jatkoa. Pliis, jatka jo !!