maanantai 30. maaliskuuta 2009

Riittämättömyys

Uteliaille tiedoksi, että ei se soittanut. Paskiainen. En anna numeroani enää kenellekkään. En yhdellekkään maailman ihanimmanoloiselle miespuoliselle hirviölle. Tässä nimittäin käy aina näin. Tiedän, etteivät ne soita. Silloin harvoin, kun numeroni edes annan. Kuitenkin aina jaksan odottaa ja pettyä kerta toisensa jälkeenkin.

Vaikka mitä väliä, vaikka joku joskus soittaisikin. Koska työntäisin sen kuitenkin kauaksi pois reviiriltäni ja jatkaisin linjaani, jossa hellyyttä yritetään kännissä väkisinkin saada. Typeriä yhden yön juttuja, morkkiksia, itsevihaa. Haluan niin kovasti jonkun välittävän ja rakastavan mutta samalla en päästä ketään lähelleni. En edes äitiäni. Kiukuttelen hänelle aivan liikaa ja vihaan sitä itsessäni. Mutta minä vain luontaisesti pusken ihmisiä hyvän välimatkan päähän. Elämässäni saa olla ihmisiä, kunhan ei liian tiiviisti. Ja edelleen - haluan jonkun aivan viereen. Äh, tämä jankutus nyt kiertää kehää. Pointti kai tuli jo selväksi.

Mutta koska olen niin kamala, ettei minulle voi edes soittaa niin minä käytän sitä siekailemattomasti hyväkseni. Jos en riitä näin niin puserran läpi harmaan kiven laihtuakseni. Minun ei tarvitse tuntea yhtään mitään! Minä voin paeta omaan säälittävään maailmaani itkua ja vihaa pakoon. Syvällä sisällä nimittäin on niin paljon noita kahta tunnetta. Ahdistus on päällimmäinen tunnetila mutta ei vakavin. Sillä sen alla piilee valtava massa kaikkea tukahdutettua.

Yllätin itsenikin tänään tajuamalla, että ensimmäinen viiltoarpeni taitaa olla kesältä, kun olin vasta menossa yläasteelle. Otsassani on pieni viilto hiuksien alla piilossa. Se on ollut siinä ikuisuuden. Ja kun aloin miettimään niin muistin, että se on ajalta, kun aloin harrastamaan taekwondoa (jonka lopetin 8. luokalla). Aloitin kyseisen lajin kesäkuussa, kun olin päässyt peruskoulusta. Samana kesänä ennen 7. luokan alkamista (=ennen lopun alkua) olin siis eräällä leirillä. Äitini huomasi jäljen vasta leirin jälkeen ja ihmetteli sitä. Selittelin lyöneeni sen johonkin kulmaan ja naureskelimme, että ensimmäinen leiri ja heti saan satutettua itseni. Taekwondohan on taistelulaji, haahaahaa.

Tiivistelmä : olenko tosiaan kahlannut tässä suossa jo 12-vuotiaana? Enhän minä silloin ruuan kanssa leikkinyt - onnekseni säästyin siltä melko pitkään - mutta kohta kuusi vuotta asiat ovat olleet mollivireisesti. Ja kun tarkemmin muistelen en muista hyviä aikoja. Muistan pieniä tilanteita mutta en pitkää jaksoa, jolloin olisin ollut onnellinen. Jo 4:ltä ja 5:ltä luokalta muistan huonoja aikoja. Ja vielä sitäkin ennen muistan, että en ole tuntenut ehkä kelpaavani itsenäni. Olen keskimmäinen lapsi ja jotenkin minulla on aina ollut paineita suorittaa, jotta jotenkin kohoaisin siskojeni keskeltä. Olisinpa vain suorittanut koulua, en niitä turhia asioita, mitkä koin tärkeiksi. Olisimpa muutenkin pysynyt poissa ongelmista ja aiheuttanut äidilleni vähemmän tuskaa. Olisimpa ala-asteella tajunnut, ettei minun tarvitse vetää mitään roolia. Mutta toisin kävi, jokaisessa kohdassa.

Ruokatiivistelmä : perjantaina tuon postauksen jälkeen söin vielä pikapuuron ja spagettia. Niin ja pari näkkäriä. Lauantaina aloitin aamun kaakaojauholla, kunnes otin itseäni niskasta kiinni. Noin 600 kcal molempina päivinä (la vähän vähemmän, su vähän enemmän) ja lauantaina liikuntaa huimat 1200 kcal verran ja sunnuntaina 1000 kcal verran. Laskennallisesti siis olisi pitänyt laihtua saman verran, kuin alkuperäissuunnitelman mukaan. Taisin kuitenkin hupsahtaa säästöliekin puolelle. Tänään sitten viikon ruokaostokset tehdessäni repsahdin pahasti. 4000 kcal ja maha on ihan kipeä ja turpea. Laskeskelin uudestaan juttuja ja pitää tehdä uusi ruokalista lauantaille ja sunnuntaille. Siinä katosi siis juominen ja krapulapäivä, jotka vaihtuivat 600 kcal päiviksi. Liikuntaakin piti lisätä. Joka päivä liikuttava 800 kcal suunnitellun 700 kcal sijaan. Ja sunnuntai nyt ei olekkaan lepopäivä. Mutta minä ansaitsin tämän. Jokaisen mässäyksen jälkeen minä ansaitsen kaiken kärvistelyn. Ja jos nyt muka onnistuisin niin pitäisi tällä viikolla saada 0,7kg pois tästä ryhävalaan ruhostani. Sitten pitäisi huhti- ja toukokuussa saada joka viikko 0,8 kg pois ja kahtena viikkona 0,7kg pois niin olisin kesäkunnossa 2008. Juttu vaan on siinä, että paino ei ota tippuakseen ja minulla on muutenkin helvetisti näitä lihaksia ympäriinsä. Tai siis en minä mikään fitness prinsessa ole mutta kyllä nämä lerpakkeet painavat kolme kertaa saman verran, kuin mitä nämä painaisivat puhtaana läskinä.

Hyviä juttuja edelliseltä viikolta 3 kpl. Kävin katsomassa äidin ja pikkusiskon kanssa Slummdog Millionaren. Olenkin pitkään miettinyt, mitä voisin tehdä sulkapallon lisäksi äitini kanssa yhdessä. Lisäksi leffa oli parempi kuin odotin ja minulla oli vielä suuret odotuksetkin! Äiti ja sisko mussuttivat suloisesti karkkia ja suklaata, oli niillä limsaakin. Laskin äidin syömät kalorit mutta en tuominnut häntä vaan rakastin. Itse puritaanisesti kieltäydyin herkuista, vaikka yllättävää kyllä ei kamalasti mieli tehnytkään, vaikka takana olikin vain 400 syötyä kaloria, sulkkis, 35 min. juoksulenkki sykkeet ihan katossa (paitsi viimeiset kymmenen minuuttia, kun en enää millään jaksanut juosta ja eksyinkin vielä ja leffan alkuun oli tunti jäljellä ja edessä oli vielä suihkussa käyminen ja cottifrutti ja kävely kilsan päähän leffateatteriin :DDD). Niin ja kyllähän olin vielä ehtinyt ennen leffaa kuntopyöräillä salilla ja tehdä vatsoja. Leffa alkoi tosin vasta 20:15 mutta roudasin itseni liikkumaan vasta klo 15:30, jolloin sulkapallokenttä oli varattu. Ja leffan jälkeen piti vielä kuluttaa, kuluttaa, kuluttaa. Juoksin portaita ylös-alas-ylös-alas-sisälle asuntoon. Olohuoneessa vähän vatsoja ja kymmenen punnerrusta. Sitten sama uudestaan vielä kuusi kertaa.

Mutta apua, mitä positiivista tuossa rulianssissa muka on! Pakkoliikuntaa lähes verenmaku suussa - paitsi tietenkään sulkkis ei. Mutta ne kaksi muuta positiivista asiaa. Sunnuntaina raahasin kuolleet jalkani BodySteppiin. Samat jalat, jotka olivat koko viikon pusertaneet spinningiä, lenkkejä, kaksi kertaa BodyStep tunnin, etc., ja levänneet viimeksi maanantaina. Ja kannatti mennä, koska vaikka steppi maistuikin pitkästä aikaa aivan puulta niin sainpas kehua vetäjältä, kun pysyin polvenvedossa samalla tasolla koko ajan. Tai siis pääni pysyi. "Tuossa pään päällä vois olla vaikka kynttilä", hän sanoi. Ja on toki turhaa riemastua tällaisesta mutta tuli hyvä mieli niin mikäs siinä. Ainakin olen hyvä jossain - piparkakkujen koristelun lisäksi siis.

Number three. Oli kiva kuulla, kun poika R sanoi halauksen jälkeen lauantain bileissä, että "vähän sää oot Molly laiha". Sellaisella puoliksi järkyttyneellä ja puoliksi yllättyneellä äänellä. Ja olin vähän, että "joojoo" tapaan silmiä pyöritellen, enkä uskonut sanaakaan mutta uskon ehkä kuitenkin hänen sittenkin tarkoittaneen sitä. Koska kun sitten kysyin, että mistäpäs tuollainen noin yhtäkkiä mieleen tulee niin hän sanoi, että kun kylkiluuni tuntuu. Ja minulla oli päällä paksu villapaita. Hienoa, olen laiha yhden ihmisen mielestä... Mutta sehän ei tietenkään riitä. Mikä riittää? Jaahas, hyvä kysymys. Näin alkuun 45 kg olisi ihan kiva elopaino.

Ja R ei muuten ole se ihana-ihana-ihana, joka päätti olla soittamatta. R on pitkäaikaisempi kaveri, sattuu vaan olemaan poika.

Iskipä vielä tähän kirjoituksen loppuun kaksi sekuntia sitten tunne, että tappaisinko itseni. Tuntuu kurjalta, epärakastetulta, lihavalta, mässänneeltä (mitä siis teinkin oikein isosti vieläpä) ja tarpeettomalta. Minä haluan jonkun syliin, kaunaloon, jonkun nukkumaan vierelleni. Mutta olen liian iso ja ruma sellaiseen. Painokin oli aamulla 51,7 kg eikä edes ollut turvotusluku. I feel like cutting mutta ehkä tämän hetken 25 arpea vasemmassa kädessä + 4 kämmenselkään tumpatun tupakan arvet riittävät muistuttamaan, että arpia on vittumaista peitellä. Etenkin jos ravaa salilla koko ajan. Reisiin ja sääriinkään en viitsi kajota, koska pukuhuoneessa on sitten tukalat oltavat, kun atooppisen ihon takia pitää olla ilman housuja pitemmän aikaa, että rasva ehtii kuivua ennen housujen päälle laittamista.

Että näin. Kello on 03:43, jos tietokoneeni kello on kesäajassa. Ja näissä fiiliksissä mennään nukkumaan. Toivon vain kolmea asiaa. Tai oikeammin jotain seuraavasta kolmesta. 1. Herään aamulla painaen 42-46 kg. 2. En herää aamulla. 3. Heräisin edes niin, että olisi jo seuraava maanantai ja olisin onnistunut täydellisesti koko tämän loppuviikon (vko14) ajan.

Tai sitten voisin herätä yhtä kauniina ja laihana, kuin kuvien Daria Werbowy (ylin), Gisele Bundchen (keskellä) tai Mila Kunis (alin), joista viimeinen on luultavasti kaunein. Ei toki laihin, koska kyllä tuostakin vielä pois saisi massaa mutta ei se ole tarpeellista, jos on tuollainen lyhyt, sirokroppainen tumma suloisuus ja vielä varustettu suurin pikisilmin.

Edit: Hehe, julkaisin tekstin ja näin miten romaani tästä tulikin. Varmasti ei kukaan lue loppuun asti :>

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Molly kohtaa miehen

Tämän päivän piti olla tulikoe. Torstaina söin liikaa ja sen vuoksi peruutin juomisen. Ajattelin kuitenkin käydä bileissä, kun kaverini kerran täytti 17 vuotta. Ja minä pummin juomaa niin paljon, että kalorit on nyt päin vittua.

Mutta minä näin hänet. Hänellä on varmasti tyttöystävä. Niiden lasiensa takaa hän katsoi, kun soitin kitara ja lauloin. Kolmen laulamani biisin jälkeen hän viittoi minut luokseen ja kysyi osaanko Bob Dylanin biisejä. Ja hän laski aurinkolasejansa, puhui minulla. Mollylle, joka olin kaukaa häntä katsonut koko illan. Hänen hillittyä ja mysteeristä olemustaan. Hän kysyi, olenko musiikkilukiossa ja kun vastasin, etten ole hän kysyi, missä opin laulamaan. Mutta en ole oppinut missään, minä vain laulan. Ja hän pyysi numeroni. En tiedä miksi. Ei hän varmasti soita tai sitten hänellä on tyttöystävä ja hän soittaa vain lähdenkö kadulle soittamaan. En tiedä. Ei hän voi pitää minusta.

Ja kirjoitin numeroni hänen kännykkäänsä. En jakele normaalisti numeroani mutta kun hän kysyi voisiko saada numeroni en vastustellut. Hän kysyi nimeäni ja minä hänen. "Johnny", hän vastasi ja kun kysyin oikeaa nimeä hän nauroi ja kertoi nimensä. Mutta ei hän soita minulle. Eikä häntä kiinnosta. Minä olen lihottanut itseäni juomisen kaloreilla ja toivon vain, että huomenna ei olisi krapula, vaikka olen nyt päissäni pummimistani juomista. Kaloreista ei mitään tietoa mutta oli pakko pummia, koska en pystynyt olemaan selvänä, kun alkoholia on lähettyvillä.

Ja nyt minä moniolgelmainen Molly elättelen toiveita, että hän soittaisi huomenna, ylihuomenna, pian. Mutta ei hän soita. Jos minä olisin mies en tuhlaisi aikaani minunkaltaiseen rumilukseen. Kuitenkin haluaisin juuri hänet. Mystisen miehen Ray Banien takaa. Voisin rakastaa häntä.

Mutta ei hän soita.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Flow

Olen elossa, lähdössä lenkille ja saanut paikan siitä työpajasta. Mitä ihmettä! Siis tälle on joku selitys. Ehkä hakijoiden taso ei ollut hyvä tai hakijoita oli vain 15 tai jotain. Tälle on selitys, varmasti!!

Keväisessä kuvassa kaunis Drea DeMatteo. Molly kiittää kaikista ihanista kommenteista ja pahoittelee venynyttä postaustaukoaan. Kirjoitan illalla tai viimeistään huomenna lisää, nyt on pakko kiitää lenkille. Voi että, olisipa samanlainen flow fiilis, kuin eilen hölkätessä Oulun keskustaa ympäriinsä molemmin puolin. Aurinko paistoi ja paahdin tunnin eteenpäin ilman taukoja. Kerran piti vain kävellä, kun oli paikka, jossa ei voinut juosta. Ylin syke siellä jossain 180 maastossa. Ainakin luvun 176 näin omin silmin. Alussa ja lopussa vähän kävelyä. Yhteensä siis 85 min. lenkki, joka poltti 535 kcal.

Cheers! Illalla palaillaan, nyt on jo kiire.

Jatkuu! Eli ylhäällä olevan kirjoitin päivällä ja nyt on ilta. Lenkki ei ollut mukava, koska jalat kai olivat liian väsyneet ja aamupalan voimin lenkkeily on aika perseestä muutenkin. Tänään lisäksi balletone. Liikunnalla kulutettu 670 kcal ja olen melkoisen pettynyt. Eilen oli nimittäin 860 kcal hiivattu liikunnalla huishelvettiin. Mutta näin tänään.

Nyt kuitenkin selostusta ajalta, jolloin en postannut. Eli tuon haastattelun jälkeen sorruin järkyttävään repsuun. Kahtena seuraavana päivänä jatkoin samaa linjaa, vaikkakin vähän kevyemmin. Selviä mässyjä kuitenkin myös perjantai ja lauantai. Sunnuntaina otin itseäni niskasta kiinni ja söin vain 415 kcal. Maanantaina piti syödä myös vähän ja käydä lenkillä. Lenkillä kyllä kävin mutta illalla repsahdin isosti - en enää edes muista mihin mömmöihin tällä kertaa. Tiistaina tankkasin lisää, keskiviikko vielä lisää. Ja jokaisena noista päivistä oli pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni. Torstaina lähti järki. Söin mallikkaasti, kunnes illalla meni ylimääräistä 60g juustoa ja 4 mokkapalaa, jotka olin leiponut tupareihin ja mäyssänyt keskiviikkona niitäkin aika mallikkaasti. Mokkapalat olivat pieniä ja ohuita. Sellaisia, jotka ovat oikeasti kahden normaalin mokkapalan kokoisia. Friikahdin kuitenkin pahemman kerran. Yritin kakoa oksennusta mahdollisimman paljon. Ihan kiitettävästi sinänsä tulikin ulos mutta väristä päätellen ei mokkapaloja. En kyllä ole koskaan oksentanut sillä menestyksellä - yleensä ulos ei tule paljon mitään. Ja harvoin edes yritän oksentaa.

Torstaina siis 1113 kcal ja täydellinen paniikki. Olin kunnon syömähäiriöinen ja lähdin sykemittarin kanssa ravaamaan rappukäytävän portaita ylös ja alas, talouskellarin lyhyttä käytävää hölkkäilemään ja kuluttamaan 400 kcal. Laskeskelin viikon mäyssyjä yhteen ja vähensin liikunnat numerosta. Tein suunnitelman, jonka avulla en lihoisi repsuista huolimatta. Perjantaina ja lauantaina toteutin sitä menestyksekkäästi. Perjantaina syöty/kulutettu : 521 / 800 kcal. Lauantaina syöty/kulutettu : 622 kcal / 940 kcal. Sunnuntai meni kuitenkin läskiksi sillä sekunnilla, kun tuparini alkoivat. Tonnikalapiirakkaa, mokkapaloja, pari pullaa ja kasa keksejä. Ja minun kun piti syödä vain jäätelöä. Söin kyllä senkin... Mutta neutralisoin lihomista kuitenkin oikein hyvin, sunnuntaista huolimatta. Meni vain vähän lihomisen puolelle. Laihdutushan on tunnetusti matematiikkaa.

Olisi oikeastaan ollut paljon enemmänkin asiaa. Olisin voinut kertoa vaikka mitä. Olen keksinyt tosi monta asiaa tämän lyhyen postaustauon aikana, mistä haluaisin kirjoittaa tänne blogiini. Nyt vaan olen salin jäljiltä niin rätti, ettei tule mitään mieleen. Joo, että tällainen tylsä postaus, jota muuten en aijo edes oikolukea. Alan rustaamaan käyttökelpoisia lounasreseptejä ja toivon, ettei sunnuntai mene pilalle, koska lauantaina on krapula. Filosofiani kun tuntuu olevan, että jos lauantaina mäyssää, niin sunnuntai menee samaan sössöön, koska "on kuitenkin viimeinen päivä viikosta ja sitten alkaa uusi viikko, jolloin voi laihtua". Huoh. Mutta adjö! Mila Kunis (<-) kuvassa ja tämän viikon syönnit ja kulutukset vielä alempana.

Maanantai : syöty 500 kcal, lepo
Tiistai : syöty 1010 kcal, kulutettu 650 kcal (45 min. spinning & BodyStep)
Keskiviikko : syöty 910 kcal, kulutettu 860 kcal (BodyPump & 1h hölkkä, + yht. 25 min. kävely hölkän alussa ja lopussa)

torstai 12. maaliskuuta 2009

Interview

Kaunistakin viehkompi kuva Lara Stonesta. Ja Edna, jos näet tämän niin kutsuisitko lukemaan blogiasi?



Kumpa olisinkin lottovoittaja ja voisin elää voittamillani rahoilla lopun elämääni. Voisin silloin luvata itselleni, että enää koskaan en mene mihinkään haastatteluun. Ahdistaa ja itkettää.

Olin nääs haastattelussa erääseen työpajaan. Aluksi menikin ihan mukavan rennosti. Menin kuitenkin aivan liian lukkoon siinä kohdassa, kun tuli itsekehuosio. Kulkee aivan suvussa tämä itsekehumattomuuden taito. Äitinikään ei osaa sanoa hyviä puolia itsestään. Minä vielä vähemmän. Hyvä, etten sentään alkanut itkemään siinä paikassa. Pitkän puserruksen jälkeen sain itsestäni irti, että olen luotettava ja luova. Viimeisempi ei edes pidä paikkaansa, en nimittäin pidä itseäni mitenkään luovana. Kotiin päästyäni olisin alkanut itkeä, jos olisin voinut. Mutta ei tullut itkua, pelkkä ahdistus, joka luhisti minut olohuoneen lattialle takki ja kengät vielä jalassani.

Tupakalla mietin typeriä vastauksiani. "Mitä mieltä olet päihteistä?" Molly vastaa: "Siinä kai ne menee, kunhan kohtuudella." Millainen idiootti sanoo noin työpaikkaa hakiessaan? Saivat ehkä käsityksen, että minä käytän esim. huumeita. Olisi pitänyt sanoa, että alkoholi kohtuudella on luonnollista mutta huumeista en pidä. Vaikka sekin olisi ollut vähän valehtelua, koska ei minulla huumeitakaan vastaan mitään ole. "Mitä teet päivisin?" Molly vastaa: "Nyt kun ei ole työharjoittelua niin aika paljon olen kotona. Luen ja näen kavereita ja liikun vähän". Valhe! Mutta miltä olisikaan kuulostanut vastaus seuraavanlainen: "Pääasiassa elän ruoka-aikojen mukaan ja völlään menemään. En näe kavereitani, koska olen aika erakko. En lue, koska en pysty enää keskittymään siihen. Täytän päiväni huonoilla sarjoilla ja täsmäsyönnillä, kunnes lähden rutistamaan itseni äärirajoille liikunnan suhteen. Siis minähän olen muuten himoliikkuja, eikä elämässäni muuta aktiviteettia nykyään olekkaan".


Ja muutenkin, en oikein palautunut siitä itsekehuvaiheesta kunnolla. Maa olisi saanut nielaista minut ja nopeasti. Ahdistaa vieläkin tuo rumba. Ja haastattelussahan pitää katsella ihmisiä silmiin. Se ei ole vahvuuksiani. Vaivaannun, kun pitää tuijotella toista. Vaivaannun myös, jos silmät harhailevat ympäriinsä ja puhun seinille. Kotiin tulin äidin kanssa kaupan kautta. Piti käydä hakemassa puuroa ja kananmunia. Nyt ahmituttaa järjettömästi ja uskon sen olevan sidonnainen aamupäivän kauhunäytelmääni. En osaa sanoa repsahdanko. Luultavasti olisin jo repsahtanut, jos äitini ei olisi ollut kaupassa mukana maksumiehenä.

Anyway, en usko saavani paikkaa siitä työpajasta. Toki on muutama mahdollisuus, milloin se ihme saattaisi tapahtua.
1. Kaikki hakiat ovat niin kuonaa, että olen varteenotettava vaihtoehto.
2. Mukana on ollut 14 hyvää hakijaa mutta loput on huonoja. Jos sattuisin olemaan paras huonoista vaihtoehdoista.
3. Mahdollisesti ovat antaneet painoarvoa sille, että harrastan teatteria ja olen ollut kesätöissä teatterilla (vaikka kyseessä ei ole kaupunginteatteri vaan se paikka, jossa teatteria itse harrastan).

Wish me luck! Sitä tarvitaan. Muuten pitää mennä taas tarhaan työharjoitteluun ja olen aika täynnä sitä juttua.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Hiiren sydän

Gemmojen, Vodianovien ja Koposten jälkeen mallilinja kuvissa jatkuu. Tänään Molly esittyy Sasha Pivovarovan ja hänen jumalaisen vartalonsa. Tuo on kerrassaan uskomatonta!

Kun olen peloissani, ahdistunut tai jännittynyt alkaa sydämeni hakata tuhatta ja sataa. Kutsun sitä hiiren sydämeksi. Sydän tuntuu lyövän niin tiheään tahtiin, että se vain surisee, kuten jollain pikkuisella vipeltäjällä. Ei ehkä vaikea arvata, että tämänkertainen hiiren sydän on ahdistuksen tuotos. On aivan valtavat paineet tästä viikosta. Viimeviikko meni unelmallisesti lauantaihin asti. Ja sitten tuli 4500 kcal krapula, joka kuittasi lähes koko onnistumisen. Jäin viikon ajalta enään 1000 kcal miinukselle. Tuntuu muutenkin tekopyhältä olla herkkulakossa ja sallia jäätelö. Krapulassakin piti syödä vain kaksi eskimoa mutta kauppaanhan minä iskeydyin ja lähti iso jäätelöpaketti mukaan. Mutta se siitä.

Paineita tästä viikosta on siksi, että olen jo pitänyt herkkupäiväni. Eilen, maanantaina, piti olla maanantain tapaan vähempikalorinen päivä. Ostin jo herkkupäivän safkat kotiin viikon ruokaostoksien kera. Broileripastaa, Danonen stracchiatella rahka ja 530g jäätelöpaketti. Päädyinkin herkuttelemaan niitä sinä iltana. Jäätelöä kyllä jäi vielä sunnuntaillekkin juuri sopivasti, että kalorit ei silloin kuitenkaan mene yli. Sinänsä hyvä tuo eilinen kyllä oli, että kyseessä ei ollut järjetön ahminta. Ruoka maistui hyvältä ja nautin siitä. Kaloreita kertyi pikkuisen päälle 2000 kcal, mikä siis on herkkupäiväksi oikein hyvä. Nyt vaan on kamalat paineet juuri siitä, että kun herkkupäivää ei ole niin tämän viikon pitäisi mennä täydellisesti. Heh, en oikein luota onnistuvani mutta yritettävä on.

Miten muuten teidän herkkulakot edistyy? Itse nimittäin olen itseeni niin tyytyväinen, etten haksahtanut darrassa karkkiin tai suklaaseen, vaikka jäätelöä menikin senkin edestä. Olen jotenkin höpsähtänyt jäätelöön nykyisin, kun karkki maistuu liian sokeriselta ja kaikinpuolin jankilta. Jäätelö on sopivan raikasta.

Panikoin nyt muutenkin ihan kaikesta. Pitää hakea taas johonkin kouluun. Lukio ei ole minua varten, koska minusta ei tosiaankaan ole opiskelijaksi. Mutta ei ole oikein kiinnostavaa alaakaan tiedossani. Ajattelin tässä tänä aamuna, että olisikohan tuo vaatepuoli mitenkään sopimaton. Rakastan vaatteita ja mielelläni niitä suunnittelisin. Mutta ei minusta olisi siihen. Lisäksi olen käsitöissä ollut aina vain keskiverto oppilas. Pääsykokeetkin siihen kouluun olisi. Mutta jonnekkin pitää hakea, joten pitänee miettiä. Eipä tässä ole, kuin viikko aikaa päättää. Ja vielä pitäisi kaksi muutakin paikkaa keksiä, koska laki velvoittaa hakemaan vähintään kolmeen paikkaan. Muuten saan maksella takaisin työharjoittelussa ansaitsemani rahat.

Ehdottomasti typerin panikoimani asia on, että mietin jo etukäteen miten luistan kesällä erään leirin ruokailuista. Viimekesänä meni ihan hyvin, vaikka söinkin. Nyt tilanne on kuitenkin paljon kriittisempi. En voi laittaa suuhun ruokaa, jonka kaloritiheyttä en tiedä. Ja olen pääsemässä mahdollisesti erääseen nuorten työpajaan, josta saisi samaa palkkaa, kuin työharjoittelusta. Se alkaisi huhtikuun puolella. Mutta olen niin lukossa, jos siellä on yleinen ruokailu. Toivoisin, että siellä olisi maksullinen ruokailu tai ei ruokailua ollenkaan. Silloin pärjäisin omin eväin. Jos näin ei kuitenkaan ole niin taidan olla tupakalla aina ruoka-aikaan ja rouskuttaa mandariinin tai pari työpäivän aikana. Kotona olen hyvin mahdollisesti nälkäkuoleman partaalla mutta se on parempi juttu, kuin syödä randomruokaa, josta ei tiedä yhtään mitään. Vielä lisääkin paniikkia? Pitäisi tehdä teatterin lopputyö mutta ei ole voimia edes aloittaa sitä. Mikään ei vain etene! Enkä saakkaan mitään eteenpäin.


Tapanani on näemmä jättää aina hyvät uutiset pohjalle. Niin teen nytkin. Vaikka maha on edelleen iso ja kamala, ainainen päänvaiva, niin jotenkin kaula, kasvot ja rintakehä ovat alkaneet näyttää solakoimmilta. En itseasiassa nyt ole pariin päivään ajatellut olevani valtava. Ongelma toki on, että en halua olla normaali. Ja kyllä aina käsivarret nähdessään sitä miettii, että on inhottavan lihaisa. Terveen ja hyvinvoivan näköinen. Mutta minä haluan olla riutunut kaunotar.

Edellisessä postauksessa taisin myös haukkua sykemittarin vähän astetta liiaksi maanrakoseen. Nimittäin on siitä ollut hyötyäkin! Aloitin ehkäpä kuukausi ja pari viikkoa sitten pelaamaan äitini kanssa sulkapalloa kerran viikossa. Olen aina pitänyt kyseisestä lajista ja olen ihan perustaitava siinä. Äitikin on oppinut paremmaksi kanssani pelatessaan ja välillä hän jopa on voittanut pisteellä taikka kahdella - vaikka lähes aina kuitenkin häviää :D. Nyt kuitenkin sykemittarin saatuani olen ällikällä lyöty. Kulutus on huima! Kukapa uskoisi, että tunnin sulkapallon pelaamisella voi saada tällainen lyhyt tappi kulutettua hieman yli 300 kcal? No asiahan on näin :> Ja sulkapallon osuus liikunnoissani lisääntyi heti viime viikolla kolmeen kertaan. Tälle viikolle olisi sama suunnitelma.

Ja vielä vähän lisää tekstiä. Elikkä jos saan tämän kuun loppuun mennessä painon ainakin lähelle 49 kg niin asiat voivat olla hyvällä mallilla. Sitten olisi kaksi kuukautta kesäkuuhun ja kaksi kiloa niinä molempina kuukausina pois. Tämän jälkeen voisin olla kesällä 45 kg. Pelottaa vaan, että en ehdi. Ja taas minulla on typerät ja käsittämättömät motivaatiopisteet tällekkin. Joskus heinäkuun puolella kaveri tulee Suomeen vuoden vaihto-oppilasmatkan jälkeen. Ja hän saa nähdä paljon luisevamman Mollyn, kuin mitä olin ennen hänen lähtöänsä. Sillä pitää nyt tsempata itseään! Vaikka ihan niinkuin hän muka painostani välittäisi (sanoipa kerran niinkin, että minun pitää lopettaa laihduttaminen tai menee ruman puolelle) mutta minä haluankin yllättää ja shokeerata! Odotan niin kovasti, että olisin jo niin laiha, että voisin pelottaa ihmisiä ulkomuodollani. Ei auswitch tapaan mutta Mary-Kate Olsen tai Nicole Richie tapaan. Jotakin kummaa hohtoa tuossa ulkonäöllään shokeeraamisessa minulle on.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Insomnia

First things first - herkkulakkoon saa edelleen ilmoittautua. Ja kuvissa Suvi Koponen.

Ja asiaan sykemittari. Kuinka teknologinen vempain voi parissa päivässä kahlita ihmisen lumoihinsa? Sain äitini sykemittarin tiistaina ja näin perjantaihin mennessä olen jo valmis kiroamaan sen. Ja pitäisikin heittää moiset liikunnanilon tappajat hukkaan mutta siltikin on niin mukava tietää kulutuksensa, että sitä ei vie minulta enään mikään. Tänään kävin BodyStepissä. Olen aina ajatellut kuluttavani sellaiset 500 kcal kyseisessä jumpassa. Innoissani tunnin lopuksi painelin nappuloita - vain nähdäkseni luvun 416 kcal. Voi hyvä jumala, että olin pettynyt ja suuttunut! En välttämättä tosin ole edes niin väärillä jäljillä tuon 500 kcal kanssa, koska onnekseni sain kuulla tänään ilouutisen, että sarja on vaihtunut. Ja olin erittäinkin hymy perseessä, etenkin, kun sarja oli mahtava ja vetäjänä oli mahtava ohjaaja. Ensimmäisellä steppitunnillani juuri hän oli ohjaamassa :)

Mutta voi voi, kun hymy hyytyikin nopsaan pienen numeron nähdessäni kalorinkulutuksessa (vaikka ensimmäistä kertaa sarjaa vetäessä on vielä velttoutta, kun pitää oppia askeleet ja välillä tippuu kyydistä). Siitä sitten kuntopyöräilemään salin puolelle ja vikkelään. "Pakko saada 500 kcal täyteen" muuttui minuutin sisällä "pakko saada 550 kcal poltettua" -virkkeeseen. Ei ollut edes mukavaa tuo pyöräily. Mutta näytinpäs sykemittarille, kuka sen herra, allmighty master on. Se on Molly, joka tänään poltti 550 kcal ja jos hän onnistuu syömään oikein vielä illalla niin ruokaa on mätetty naamaan 933 tai 966 kcal edestä. Olisin tyytyväinen tuohon pienempään lukuun, vaikka sekin on aika iso näinä maanisina päivinä, jotka ovat nyt jo kyllä muodostuneet maanisiksi pariksi viikkoa.

En tosiaankaan ole jaksanut kirjoitella yksityiskohtaisesti ruokia ja arvoja enää ja tuskin ne ketään kiinnostaakaan. Mutta jotta nyt vähän mentäisiin sille linjalle niin viikko on kulunut seuraavasti:

Monday : mäyssätty 630 kcal, liikuttu zero
Tuesday : mäyssätty 800 kcal, liikuttu 400 kcal (BodyBalance, 1h spinning)
Wednesday : mäyssätty 950 kcal, liikuttu 450 kcal (crosstraining intervalli 30 min., 1h sulkapallo, pallopilates)
Thursday : mäysmäys 810 kcal, liikuttu 620 kcal (BodyPump, Balletone, 1h sulkapallo)

Keskiviikkona siis huimat 950 kcal, joka sekin johtuu vain siitä, että laskin kalorit väärin ja seuraavana päivänä lopulliset arvot laskiessani luku ei ollutkaan 870 kcal, niinkuin muka olin laskeskellut. Tänään vituttaa myöskin, kun kcal määrä alkaa yhdeksällä. Tähän tämä on mennyt. Ja minusta alkaa kovasti tuntua, että valun jonnekkin syömishäiriön syövereihin aika nopeasti. Huomiseksi on minuuttiaikataulu, jotta ehdin spinnaamaan ja pelaamaan sulkkista ja vielä sitä ennen kirjata eiliset ruuat (eli laskea arvot ja kirjata koko saatanan taulukko). Pitää näes ehtiä Alkoon ennen sitä. Onneksi sentään saan nollata aivoni humalalla! Mutta sehän on jo nykyisin aika viikottainen rutiini, että eipä mitään uutta. Siinä on vain se, että mitään en voi juoda, jos en ensin polta 500 kcal tai vaihtoehtoisesti ole syömättä (ja silloin on turhan heikko olo ja oksettaa). Muuten tulee liikaa kaloreita. Ja syödä pitää vain niin naftisti, että voi treenata. Että aloha vaan! Ja häpeän itseni suonsilmäkkeeseen syödessäni salilla iänikuisia mandariinejani.

Mutta ei niin mustaa, ettei pientä valoläikkää. Rutinoitunut, tylsä ja harmaa elämäni koki tänään jotain pientä kivaa. En saanut millään unta klo 06 jälkeen. Klo 07 kyllästyin viimein sängyssä pyörimiseen ja nousin katsomaan lastenohjelmia ja vähän uutisia. Vaikkakin lastenohjelmat oli niin kuonaa, että vain Nalle Luppakorvan pystyi katsomaan alusta loppuun. Anyway, normaalisti herään mahdollisimman myöhään, että olisi mahdollisimman vähän aikaa syödä. Tänään kuitenkin keittelin kahvia, laitoin siihen jopa maitoa. Koomailin kämpässäni ja kävin aamutupakalla reidet ja sääret aivan paljaina, kun en jaksanut laittaa farkkuja lyhyiden yöhousujeni sijaan. Hetken jalatkin näyttivät ihan hyviltä mutta se on sivuseikka (vaikka kiva sellainen onkin). Nimittäin aamutupakalla huomasin kuuntelevani lintujen laulua. En ajatellut vain iänikuista 'olen lihonut laihimmasta painostani' / 'haluan olla jo laiha' / 'paljonko kaloreita syöty tähän mennessä, mitä tulevaa ruokaa voi tiputtaa pois, mitä ruokia on ylipäätään jäljellä' / 'mitä teen seuraavaksi, jotta aika kuluisi' / 'kesällä olen laiha' / etc. ajatuksia. Ja se oli outo hetki, ei yhtään minun elämääni. Hymyilin, kun tajusin, mitä tapahtuu. Jotain hyvää tästäkin helvetin insomniasta aka unettomuudesta, joka on viimeaikoina ollut aika sietämätöntä. Suomeksi : olen onnellinen, jos saan nukuttua 6h yöunet ja on turha edes toivoa, että olisi yö ilman aamuyöllistä heräämistä.

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Rutiineja rikkovasta aamusta suuntasin takaisin nukkumaan tai ehkä paremminkin pyörimään sänkyyni. Kun sitten heräsin syömään klo 10 (mikä sekin harvinaisen aikaisin) palasi harmaus takaisin rutinoituneeseen arkeeni. Sen pituinen se. There is no happy endings in my bubble.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

No Spirit in Me

First things first. Eli tuosta herkkulakosta tuli tuonne sivun laitaan palkki. Siihen saa tulla mukaan, ilmoittaa vaan minulle kommentilla uusimpaan postaukseen. Ja minun herkkulakko pyörii löyhemmästi, kuin yleensä nämä vastaavat. Itse olen pohdinnan tuloksena esimerkiksi päättänyt sallia jäätelön krapulassa. Tietenkin saa myös vetää niin tiukille, että sokerin näkemisestäkin on epäonnistuminen :D Up to you. Kunhan on rehellinen omille säännöilleen, eikä muuta niitä kesken lakon, jos alkaa tehdä yllättäen mieli mäyssätä. Jos tippuu lakosta niin siitäkin ilmoitus, kiitos.

Kuvissa kaunottaret Gemma Ward ( --> ) ja Natalia Vodianova.
Sitten voisi vaikka puhua - tadaa - minusta! Mollysta, joka on ottanut rutiinikseen ahdistua tähän aikaan päivästä parin tunnin ajaksi. Enkä tiedä, mistä tämä ahdistus nyt kumpuaa. Villi veikkaus voisi olla, että olen ollut laihempi ja siihen menee niin pirusti aikaa, että olen taas siinä kunnossa - jos siis koskaan sitä enään saavutan. Joka aamu toivon, että olisi jo seuraava päivä tai ainakin saman päivän ilta. Olisi onnistuminen takana, ei pitäisi pelätä, että saattaa repsahtaa. Joka päivä puolestaan toivon, että olisi jo sunnuntai ja viikko olisi kasassa. Yöllä sängyssä pyöriessäni toivon, että olisi jo 1.6. ja olisin 45 kg, saisin 50 miestenpunnerrusta putkeen ja spagaatin.

Toivon niin, että olisin jo laiha. Ja koska en ole minua inhottaa elää tässä hetkessä. En saa tehtyä yhtään mitään järkevää. Olisi lopputyön tekemistä teatterin saralta, siivoamista, kalenterin askartelua. Sen sijaan aneemisesti herään aamulla, syön myöhään aamupalan, luen muiden blogeja, kunnes on taas ruoka-aika. Tupakkalle automaattisesti pienenkin suupalan jälkeen, koska sitten tiedän, että syönti on siltä osin ohi (ja kaupanpäälle saan kulutettua 5-10 min. päivästä ja olen vähän lähempänä iltaa, seuraavaa päivää, seuraavaa kuukautta...) Miksi on niin vaikeaa elää hetkessä?

Turhauttaa, kun ei ole varmuutta onnistuuko viikko tai edes päivä. Pelottaa joka päivä, mitä viikonloppuna tapahtuu. Arkena puolestaan olen liusunut maanisuuteen. Mietitään vaikka eilistä. BodyBalance ja mieletön tunnin spinning. Ruokaa puputin vain hiukkasen alle 800 kcal. Joka päivä on suunnitelmissa 930-970 kcal mutta pudottelen suunnittelemiani ruokia, vaikka pidän liikunnan samana - ellen siis satu lisäämään sitä. Ahdistaa ja kovasti sittenkin. Ja oikeastaan ei ole edes nälkä milloinkaan eikä mikään vimma syödä. Välillä ruoka jopa aivan oksettaa. Koko ajan on sellaista 'syödäkkö vaiko eikö syödä' ja 'voisin syödä tunnin myöhemmin tai mahdollisesti jättää koko välipalan syömättä' -jahkausta. Tuntuu, ettei välipalat niin välttämättömiä ole. Mutta kyllä ne ovat. Sen huomaa siinä vaiheessa, kun ei voi paahtaa salilla täysillä energioilla. Lounaan olen kyllä pitänyt sellaisena, kuin se on. Lounasta alan valmistamaan tuntia/tuntia ja varttia ennen jumpan alkamista, jotta salilla ei yllättäisi nälkä. Kuitenkin jos useamman tunnin siellä puuhastelee ja vielä käy suihkussa ja saunassa niin raahaan lopulta itseni täysin kuolleena kotiin.

Voi helvetti, en halua syödä ja samalla haluan. Niin kerrassaan vaikeata. Eikä sitä voi sanoiksi pukea. Lisäksi vielä pääkin käskee syödä, että voi treenata. Käskee se kuitenkin myös karsia kaiken turhan pois, koska pienet kcal määrät päivän päätteeksi ovat herkkuja. Että mitäpä tässä, pääni on levähtämässä käsiini.

Sydämen korkeudella, keskellä rintakehää ja siitä vielä sentti tai kaksi alaspäin. Siinä on se tyhjä kohta, jossa ahdistus kasvaa ja painaa. Olen tuntenut sen kohdan niin monta vuotta. En edes muista, milloin ensimmäisen kerran tunsin sen. Ennen näitä syömäpelleilyjä se ainakin oli. Ja kun ahdistus iskee se kohta ruumiista tuntuu niin tyhjältä ja tunnottomalta. Kuinka monesti olenkaan kuvitellut iskeväni veitsen rintakehästä läpi juuri siihen paikkaan, että jokin tuntuisi siinä. Ja henki ei kulje luonnollisesti vaan takkuaa. Vaivun epätoivon syövereihin ja toivon vaan, että olisi jo seuraava päivä.

Minulla ei ole enää kontrollia itsestäni. Se on riistäytynyt käsistäni. Kontrolli kontrolloi minua, en minä kontrollia. Elän häkissä. Ja kuinka ennen minussa oli se kaunis spirit. Nyt olen kauhukuva itselleni. Elämäni on synonyymi hengittämiselle. Minä pelkäsin sitä vuosia sitten. En koskaan halunnut todeta olevani sellainen. Säälin ja toisinaan myös tunsin jotain halveksinnan kaltaista niitä hengittelijöitä kohtaan. Mutta tässä minä nyt olen - hengittäen, en eläen. Häkissä, jossa mahdollisesti saattaa olla ovi mutta avain liian kaukana saatavaksi. Ja minä vain kuvittelen, että pääsen häkistä pois, jos laihdun niin pieneksi, että mahdun livahtamaan kaltereiden välistä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Cabaret Once Again

Tästä nyt alkaa tulla taas tapa, juomisesta. Ja voi kuulkaa, nyt on sunnuntai ja olen jo tavallaan lupautunut pitämään ensi viikonloppuna pippalot kotonani. Edellistenkin siivoamisessa oli sellainen homma, että.. Ja huonoin homma on tosiaan se ainainen hinta, minkä joudun juomisestani maksamaan. Krapulassa on yksinkertaisesti pakko saada kaikkea kamalaa mönjää ahdettua itseensä. Ja yleensä, kun bilettää perjantaisin niin sunnuntaina ei tietenkään ole enää krapulaa, mutta koska lauantai on pilalla niin sunnuntaina mäyssäys jatkuu. Ja en edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea tuli syötyä nyt sunnuntaina ja lauantaina. Mutta mitä krapulaan tulee niin kylmä hiki valui mutta morkkista ei ollut paljon nimeksikään. Olenkin tainnut kirjoitella, että minulla on aina morkkis. Vaikka en olisi muiden mielestä tehnyt mitään erikoista niin itse pyörittelen mielessäni jotain, jota kadun. Häpeän kovasti jotain pientä asiaa ja vihailen sitten itseäni.

Ja kummaa, ettei nyt muka ole morkkista. Huikea kännikäyttäytymiseni johti siihen, että lopulta tuli hiukkasen nuoleskeltua erään varatun herran kanssa, kaveri vieläpä. Siis mikä ihme minua vaivaa? Miksi täytyy olla niin pohjattoman lohduton päissään? Yritänkö jotenkin todistella itselleni, että kelpaan? Selvänä en pidä edes siitä, jos joku koskee minua. Kännissä heitän kaikki estot sivuun ja haluan vain paljon rakkautta!! Sattuuko olemaan samanlainen känniääliömäisyys tuttua muillekkin? Enkä helvetti tajua, miksi taas juon, kun kuitenkin tiedän, että loppupeleissä se saa minut aina onnettomaksi. No, nautin nyt ensin tästä hyvästä juomakaudesta. Kuinkahan pitkään sekin muka jaksaa jatkua.

Väliaikatietoina voin sanoa, että se "ihastuminen" mistä viime postauksessa puhuin meni sen sileän tien, kun näin postauksen lähettämisen jälkeisenä yönä unta hänestä. Ja siinä hän oli jotenkin niin kamala ja liian puhto
inen. Ja tottahan se onkin. Mutta mitäpä tuosta, ajattelinkin "ihastumisen" olevan pelkkää 'Molly haluaa rakkautta' -kompleksiani. Ja niinhän se olikin.

On se muuten vaikea ymmärtää kehuja. Bileissä tämä eräs nuorempi likka oli aivan päissään ja pitkin iltaa olin hänen mielestään niin kaunis. Kaveri ihan vilpittömästi kehui lauluääntäni ja saarnasi, että heitän kaikki näyttelijän ja laulajan lahjani hukkaan, eikä hän haluaisi katsella sellaista. Ja lopulta joku jopa koski minuun, en ollutkaan niin ällöttävä jonkun mielestä. Ja kuitenkaan en usko sataprosenttisesti yhteenkään kehuun. Vääntelen ja kääntelen sanoja, jotta en varmasti uskoisi hyviä juttuja itsestäni tosiksi. Koska siis kännissähän he olivat. Ja laiha kaveri laulaa paremmin ja buuhuu. En vain jotenkaan voi uskoa, että joku oikeasti tarkoittaa sanojaan, jos kehuu minua. Oikeasti, näkisitte ja kuulisitte minut niin ymmärtäisitte kyllä. Koska täällä ei istu mikään anaenkeli tai muutenkaan mikään kasvoiltaankaan kaunotar tai kultakurkku. Täällä istuu Molly erittäin turvonneessa kunnossa kahden päivän repsun jäljiltä.

Jokainen varmasti tietää, että repsun jälkeen on lannistunut olo mutta kun siitä hieman pääsee yli niin tulee se 'nyt onnistun oikeasti' -juttu kaikkine suunnitelmineen. No, minä olen nyt siinä tilanteessa. Siispä päätin pistää herkkulakon pystyyn. Krapulassa sallittua on vaalea leipä ja jogurtti. Viimeisempi on sallittu muutenkin mutta krapulassa sitä voi syödä paljon ja vähän päälle. Suklaa, jäätelöt, sipsit, karkit, leivokset, karjalanpiirakat, etc - väistykää tieltäni! Maaliskuu on nyt minun puritaaninen paratiisini. Kieltäydyn herkkupäivästäkin. Krapulapäivät tosin täytyy jättää, koska turhaan lupaan itselleni, että selviäisin niistä. En selviä kuitenkaan, enkä halua tehdä jo suoraan tyhjiä lupauksia. Mutta krapulassakin suklaat ja muu höttö on kiellettyä. Pakko nyt laittaa pystyyn tällainen lakko, koska muuten en pääse tästä suosta koskaan. Suotaa, huopaa, suotaa taas. Sellaista on nyt ollut puntarin kanssa. Arkiviikko menee niin mainiosti ja viikonloput hyppivät silmille, kalorit kattoon! Joka viikko olen tainnut lihoa vähän. Siis pieniä summia, joitakin grammoja. Mutta nopeasti niistä tulee enemmän. Ja on naurettavaa pilata viikonlopuilla koko arkiviikon onnistunut työ. Että nyt näin, koska aion olla 45kg 1. kesäkuuta 2009!

Kuka siis lähtee mukaan herkkulakkoon? Ilmottautua saa. Pääasiassa kiellettyä on suklaa, karkki, sipsit, leivonnaiset ja jäätelö. Jokainen saa laittaa lisää omia rajoitteita, jos haluaa. Myslipatukat ja tällaiset menevät sallittuihin, vaikka niissä vähän suklaata olisikin. Samoin välipalakeksit, vaikka keksejä ovatkin. Läkerolit ja muut sallittuja. Ja muutkin kamalat makeutusainepommit, kuten light limukat (itse tosin en näitä juo kuitenkaan) ja makeutetut salmiakit sun muut. Että joo, ilmoittautukaa siis mukaan, katsotaan kuinka moni kestää koko maaliskuun. Ensimmäistä päivää ei tosin lasketa mukaan, koska itselläni meni mäyssätessä, heh :/ Mutta joo, teen listaa mukanaolijoista seuraavaan postaukseen. Ja jos sortuu niin sitten ilmoittaa uusimpaan postaukseeni sen (ja olemmehan kaikki rehellisiä) ja laitan listaan tippumispäivämäärän. Jeejee, tällainen perusidea siis kyseessä. Tällainen on ollut jo about tuhannessa blogissa mutta se vaan on aina yhtä hauskaa, vaikka joka kerta tipunkin jo kahden sekunnin kuluttua kilvasta pois!

Näin loppuun voisin vielä mainita, että sain otettua ison askeleen eteenpäin. Perjantaina kävin työvoimatoimistossa, olen soitellut asioita selviksi ja sellaista. Minulle tuollaiset jutut on vaikeita. Pitkitän ja pitkitän aina työkkäriin menoa ja kaikkea. Siihen täytyy aina täydellisesti valmistautua. Ei ole helppoa lähteä ihmisten ilmoille, kun on tottunut olemaan työtön erakko, joka näkee kavereitansakin vain juodessaan ja teatterissa. Ja itse työkkäriin meneminen ei ole se paha juttu vaan se, että sitten on jo puolessa välissä menossa taas työharjoitteluun eli pois ylhäisestä yksinäisyydestään ja turvallisista rutiineista, kun on päivät kotona. Kuitenkin kun saa työkkärissä käytyä niin aina se helpottaa kummasti. Saa asian hoidettua alta pois ja voi olla vähän kevyemmin mielin :)

Ja kuvissa Kirsten Dunst ja luultavasti melkoinen humala ainakin ylemmässä kuvassa. Tai ainakin sellainen fiilis noissa kuvissa.