Tobacco Road

Vahva tunne jotenkin, että olen sekoamassa. Tai romahtamassa. Ehkä molempia. Voimat on loppu taas ja olen jälleen monta kertaa vakavissani ajatellut, että tänne nyt terapeutti, äkkiä! Lääkkeet tiskiin ja nopeasti. Ahdistaa ja masentaa. Ja vielä näidenkin asioiden taakan alla stressaa. En saa mitään aikaan ja kurkkua kuristaa, kun tiedän, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mutta pahintahan on, että olen ahminut aivan helvetisti.

Ja edellämainittu voipi olla syy siihen, etten ole tullut kirjoittelemaan (ja anteeksi anteeksi anteeksi siitä!) Hävettää kamalasti myöntää. Ja syömiseni on maximoinut ahdistukseni ja pää tässä hajoaa aika kovaa vauhtia. En ole oksentanut, kiitos nyt siitä. Että olkaa huoleti, olen jättänyt kaiken minuun lihottamaan itseäni, jotta te arvon lukijat tuntisitte itsenne laihemmiksi, heh... Enkä ala nyt puhumaan kaikista syömisistä vaan kerron vaan onnistumiset / epäonnistumiset aikaväliltä, jolloin en kirjoittanut. Eli ensimmäinen päivä on 3.11.08 : mehupäivä / herkkupäivä / onnistuminen / onnistuminen / onnistuminen / iso repsu / onnistuminen / mehupäivä / herkkupäivä / iso repsu / onnistuminen / iso repsu / iso repsu / onnistuminen / ISO repsu. Eli mukana on 2 x onnistunut mehupäivä, 2 x herkkupäivä (eivät ole olleet valtavia), 6 x onnistuminen ja 5 x iso repsu. Miettikää sitä. Olen ollut sitten tottakai aivan epätoivoinen, koska pelottaa, että olen kadottanut vähänkin kontrollin kokonaan. Ja paino... No en tiedä. Sekin vielä! En ole koskaan päässyt puntarille, kun repsuja on ollut niin tiheään tahtiin, että en ole voinut mennä puntaroimaan turvotusta.

Ja repsut ovat olleet isoja! Toisinaan pelkkää makuunimässyä (PALJON) mutta toisinaan kotona jumalattomasti kaikkea. Siis älyttömästi. Normaalisti syövä ihminen pitäisi sitä paljona. Ja toki olen nyt aivan sekaisin ja tunnen taas kerran menettäneeni laihuuteni ja ja ja... Muuten, en käsitä. Miten minulla tulee näitä "tunnen menettäneeni laihuuteni" -tunteita, kun en koskaan itseäni laihaksi tuntenutkaan, ennen mättöä?

Ja vaikka olenkin liikkunut, kuin hullu niin en niin paljoa, että se kuittaisi kaiken syömäni. 'Hulluna' tarkoittaa sitä, että parhaimmillaan tiistaisin helppo spinning ja ke-pe sekä su kaksi ohjattua tuntia. Ja ennen viime viikkoa minulle näkyi kevyesti sixpack, jota tietenkin pelästyin. Mutta oli se parempi, kuin möhömaha.

Voisin lohduttautua siihen, että kyllä minulta katosi kontrolli tuossa heinäkuussakin. Ja kyllä siinäkin lihottiin mutta sitten kaikki palasi ennalleen ja laihduin kevyimpään painooni 47,3 kg. Mutta ei lohduta. Koska virhe on jo tapahtunut ja kaikki voi palata hyvin vasta, kun olen onnistunut kunnolla pari viikkoa. Sitä ennen märisen kiloja, jotka ovat kertyneet mässätessäni. Ja murehdin, että kontrolli on voinut sanoa hei hei ja minusta tulee BED potilas. Ajatuskin pelottaa niin paljon, että se on ihan kamala kirjoittaakkaan!

Joo, ehkä tästä noustaan, vaikka tällä hetkellä siis ollaankin hajalla ihan kaikin puolin, oltaisiin ilman ruokaakin. Halu päästä takaisin onnistumisiin on suuri. Pelkään vaan, että se on nyt mennyttä ja minusta tulee ahmija. Ei ole naurun asia. Vaan jos minä alan ahmimaan BED tyyliin niin tapan itseni. On lupaus. Jos tämä lähtee lapasesta niin millään ei ole mitään väliä, koska tämä ruokapelleily alkaa olla viimeinen lanka, joka pitää yhdessä elämää ja minua. Jos minä menetän tämän vaivalla riudutetun kropan (joka ei vielä ole edes valmis) niin vitut kaikesta. Ei kiinnosta mikään kuitenkaan ja olen niin uupunut, että välähdyksenomaisesti mieleeni vaan pomppaa aika-ajoin (=usein) ajatus, joka menee jotenkin näin : "jos vain tappaisi itsensä", "mää ehkä tapan itseni", "vois vaan vetää ranteet auki" etc. Ja ne ei ole mitään angstiajatuksia vaan varteenotattevia vaihtoehtoja, joita toisinaan jään hetkeksi jopa pohtimaan. Että go Molly, get a life!

Ai niin, en ole vielä edes kertonut, kuinka tunnen itseni huonommaksi, kuin koskaan. Ensinnäkin tunnen ansainneeni paskan, mitä minulle huudetaan mutta valitan siltikin takaisin ja haluan viimeisen sanan, vaikka sen jälkeen häpeänkin itseäni ja surua, jota aiheutan. Tunnen itseni kaikin puolin kelpaamattomaksi ja huonoksi. Ja jos joku erehtyy sanomaan jotain pientä niin minä voin tulkita sen hyvin helposti tiedoksi, jonka mukaan olen huono omasta ja muiden mielestä ja kenenkään tietämättä Molly siis ottaa ja möksähtää.

Ja yhä useammin päälle sattuu se mode, kun sitä istuu ruumiinsa sisässä vailla elämää. Silmät kuolleina ja raahaten itseään eteenpäin. Ja silloin mietin, kuinka paljon valo voi kadota ihmisen silmistä, kunnes hän on oikeasti kuollut. Ja kuinka pitkään sen jälkeen voi vielä hengittää, kun valo silmistä on sammunut. Ja minun silmieni tuike on nykyisin poissa tiuhaan tahtiin. Ja silloin minä ikävöin sitä Mollya, joka joskus olin. Eikä entinen Molly liity pelkkään Mollyyn ennen syömäpelleilyä. Minä möksähdin kauan ennen tätä. Entinen Molly on se kaunis kipinä, joka joskus olin. Olin ulkoisesti niin ruma silloinkin, vielä nykyistäkin kamalampi. Mutta sisälläni oli jotain erikoista. Ja miksi kaiken pahan ja tumman piti tulla ja ajaa pois se spirit? Minussa oli silloin vielä elämää niin paljon, minä olin ihan räjähtää aika-ajoin kyltymättömyydestäni elämän eri osa-alueisiin, milloin mihinkin niistä. Minussa oli sielua enemmän, kuin joissain koko elämänsä aikana. Ja olenhan minä ollut aivan blue niin pitkään, kuin muistan, mutta oli aika, kun minun spirit oli niin suuri! Vaan kun minä tiedän, että siitä on niin pitkään, ettei sillä enää pidä elämäänsä kasassa.