Keep On

Täällä taas ja tällä kertaa vähän paremmalla mielellä ja kattavammalla postauksella. Ja pidän ainakin tämän postauksen verran vielä blogia julkisena, koska noita kutsupyyntöjä on tullut koko ajan, että jos vielä siis tulee lisää. Itseäni ainakin on ketuttanut, kun joku blogi on yhtäkkiä salainen ilman varoitusta. Että tämä on nyt tällainen varoitusaika. Ja pitäähän minun tietää, ketä kutsua. En todellakaan ole tajunnut, että näin moni lukee tätä blogia, heh. Ihan positiivista kuitenkin :) Ja laitan kutsut kaikille, jotka sitä ovat pyytäneet. En vain ole saanut vastattua yhteenkään kommenttiin viime aikoina. Tässä on ollut pari erittäin raskasta päivää, enkä varmaan ole koskaan pelännyt henkeni puolesta niin paljoa, kuin nyt pari viime päivää. Olen mantranomaisesti jauhanut pääni sisällä, että kyllä tästä kuopasta vielä noustaan ja tänään on muuten ollutkin parempi päivä.

Mutta aloitetaan nyt sunnuntaista. Se oli ensimmäinen erittäin huono päivä nääs. Ensin olin hermostunut ja kammoksissa siskojeni puolesta. Se laantui pian kuitenkin - muodostuakseen jonkinlaiseksi masennukseksi. Ensimmäistä kertaa tuli liikunta euforia itse liikunnan aikana sunnuntaina. BodyStep, viimeinen biisi, ah ihanaa. Yleensä siinä vaiheessa olen ollut kuolemaisillani mutta nyt tuli aivan mieletön endorfiini purkaus (se kai se on) ja pompin, kuin viimeistä päivää. Kotonakin olin vielä aivan mielissäni. Sitten söin yli suunnitelmani. En usko bluesin kuitenkaan johtuvan siitä.

Yhtäkkiä sunnuntai iltana minä nimittäin vaivuin järkyttävään molliin. Ja kyllähän viimeaikoina on ollut sellaista, että ei se niin yllätyskään ollut. Mutta kokonaisuudessaan koko sunnuntaista tiistaihin jatkunut kestoblues oli pahin koskaan kohdalleni osunut. Onneksi tässä ollaan nyt vähän hilattu itseään pohjalta pois päin. Sentti sentiltä mutta kuitenkin. Sunnuntai ilta siis kyyneliä ja valtavaa epätoivoa...

...ja vain, jotta maanantai osoittautuisi vielä kamalammaksi. Menin töihin. Nukkumasalissa pidettälin itkua. Ja aivan kamalia ajatuksia liikkui päässäni. Tyyliin "jos vain kävelisin kotiin ja ampuisin itseni. Kotiin tullessa joku luulisi taloa tyhjäksi ja kauhistuisi yhtäkkiä nähdessään..." Eipä mitään. "Miten hengittäminen voikaan olla niin raskasta" -tunne voimistui tiistaita kohti. Mutta maanantaina ehdin vielä teatteriinkin. Ja jo matkalla sinne tunsin jotain aivan kamalaa tulevan. Ehkä olisi auttanut, jos olisin ehtinyt tupakalle ennen tuntia. Tupakka on minun lääkkeeni tällaiseen. Mutta en ehtinyt. Ja koko harkkojen ajan olin kuollut ja surullinen. Ja vihasin niitä hetkiä, kun minulta kysyttiin onko minulla paha mieli. Enhän minä mitään myönnä koskaan.

Ja mistä puhuimme? Jäävuoresta, joka sulaa sisältä päin ja sen symboliikasta. Kuinka joku näyttää siltä, että on vain vähän sulanut, vaikka sisältä 'vuori' onkin aivan sula ja jäljellä on vain kuori. Minä olen se jäävuori. Kuka minusta mitään huomaisi. Ehkä joku näkee, että pikkuisen on jotain väärin mutta vain vähän. Ja todellisuudessa olen sisältä sulanut. Mollin aikana katselin peilistä silmiäni, enkä nähnyt yhtään mitään. En jaksanut pitää elämää yllä edes näön vuoksi. Mutta kun pääsin kotona autosta ulos harkkojen jälkeen niin lähdin kävelemään ja romahdin heti. Kun äitini ja siskoni pystyivät näkemään vain selkäni minä itkin jo. Ja vain palatakseni itkemään lisää vaatehuoneeni lattialle. Karmivaa hommaa. Pidin sydämenmuotoisesta kaulakorustani kiinni ja annoin lämmittimen puhaltaa lämpönsä minun kylmään kehooni. Ja toistelin päässäni, että minun on selvittävä. Vaikka samalla tavoin myös vilauksittain näin itseni tappavan itseni.

Ja vain, jotta saisin kokea tiistain, jolloin raahasin itseäni eteenpäin vailla pilkettä silmissä. En halunnut venäjän tunnille. Minä olin kuollut sisältä. Mietin, ettei kyseessä voi olla minun elämäni, koska en minä voi olla niin haluton elämään. Tunsin tyhjyyden sisälläni. Ja kirjoitin :

"Tänään on ensimmäinen päivä, kun vietän omia hautajaisiani. Monetko tulee vielä ennen kuin olen oikeasti ppissa? Hitaasti elämä katoaa minusta. Silmäni ovat jo tyhjät, vailla loistetta. On raskasta kirjoittaakin. Haluaisin paeta henkeni edestä, jotta tuntisin elämäni arvokkaaksi."

Kaikki oli kovin raskasta. Hengittäminen, käveleminen, koneen aukaiseminen, töissä oleminen. Vain syöminen oli helppoa. En jaksa liiemmin selitellä näiden päivien syömistä mutta sunnuntaina repsusin leivällä ja jogurtilla, jonka seassa riisimuroja. Maanantain elin mehulla ja kahvilla. Tiistaina vedin sitten kunnon repsut. Aamiainen, välipala ja lounas suunnitelman mukaan. Mutta sitten myslipatukka, 2 palaa suklaata siskolta, 3 riisikakkua päällisin ja kaksi kauhallista risottoa. Jättipotti oli, kun luovutin kokonaan ja hain valtavan pussin makuunimässyä ja suolaiseksi vielä päälle kokonainen myslipuikula päällisin. Sopranos, vammaus, mässäys. Ja tänään olo on ollut erittäin turvonnut mutta kuitenkin parempi. Vaikka koko ajan minua kalvaa tieto siitä, että olen pyöreänä. Pyöreämpänä, kuin normaalisti. Heitän nyt itselleni haasteen ja yritän olla suunnitelmien mukainen koko loppuviikon.

Mutta nyt kuitenkin elämä on pikkuisen parempaa. Inhottaa mennä turvonneena salille mutta olkoon niin sitten. Haluaisin luvata alkavani nyt onnistumaan mutta viimeisen kahden viikon tapahtumien perusteella en itsekkään luota itseeni. Hmmm... Mutta yritän setviä nyt tietä eteenpäin siltikin :)

Ja blogi on kohta salainen mutta luultavasti ei lopun elämää. Kuitenkin sen aikaa, että tunnen oloni turvalliseksi tämän blogin kanssa.