Blues SO Bad

En edes tiedä mistä aloittaa. Luen rästiin jääneitä postauksia muiden blogeista ja saan vedet silmiini viiden postauksen välein. Tilanteista, joissa mainitaan äiti tai äiti ja isä. Tilanteista, joista käy ilmi edes vähän suhde lapsen ja vanhempien välillä. Tunnen itseni orvoksi ja yhdentekeväksi. Laihemmaksi, kuin koskaan ennen.

Eikö laihuuden pitänyt tuoda edes jotain iloa elämään? Että viitsisi katsoa itseään tai jotain? Ja minä tiedän, että olisin aina halunnut olla tämän kokoinen. Että tuntisin itseni paremmaksi tällaisena. Mutta minä näen niin paljon liikaa. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, että pitäisi lopettaa. En kamalan vakavasti tai mitään. Tiedän kuitenkin jatkavani siihen asti, että olen todella pieni ja säälittävä. Syömiset menevät näin suuressa kuvassa katsottuna paremmin, kuin koskaan. Ja kuitenkin olen niin blue, jälleen kerran.

Tunnen syyllisyyttä sisu pastilleista tupakan jälkeen. Siinä määrin, että sisun suuhun laittaessani harkitsin sen sylkäisemistä pois. Siinäkin määrin, että koneelle istuessani olisin halunnut oksentaa sen typerän pastillin. Minä haluan olla laiha ja keskittyä vain ruokiini. Ja kuitenkin minua stressaa se, etten tiedä, minne menen, mitä teen. Pitäisi mennä töihin mutta tunnen itseni niin heikoksi siihen. Tänään tein viimein ensimmäisen oikean askeleen töiden eteen. Kävin tarhalla kysymässä, onko työharjottelupaikka vapaana. Ja onhan se. Mutta kuinka vanhat "työkaverit" olivat niin välinpitämättömiä minua kohtaan. Eivät puhuneet kanssani, kysyneet edes kuulumisia. Ja heti mielessäni mietin, että olinko niin huono lastenhoitaja. Ja tiedän, että en ollut. Mutta sellaiset ajatukset tulevat ensimmäisenä mieleeni. Ja kotiin kävellessä huomasin polttavani päivässä enemmän, kuin mitä pitäisi. Muutenkin siinä kävellessäni olin niin itkun partaalla. Koulun pihalta kuului lasten ääniä ja ne saivat minut niin kaipaamaan lapsuutta. Mutta nyt minulla on tyhjä katse silmissäni ja kävelen eteenpäin, kuin haamu. Jos elämä olisi tie niin minä olisin kaukana siitä, eksyneenä jonnekkin.

Ja toivon, että voisin hoitaa lapsia lopun elämääni. Katsella ihmisiä, jotka ovat vielä puhtaita ja vilpittömiä. Ja pimeässä nukkumasalissa minä vahtisin heidän uniansa ja itkisin itseäni.

Haluaisin tietää, mitä äitini minusta ajattelee. Hän on minun mielessäni ainoa ihminen, joka minusta välittää ja ihminen, joka on minulle tärkein tässä maailmassa. Muille uskon ja tiedän olevani yhdentekevä. Tuskin huomaisivat, jos syystuuli veisi minut mukanaan. Mutta äitini, hän ei tunne minua. Hän pitää minua neuroottisena puolihulluna, hermoheikkona, laiskana, saamattomana - aivan varmasti pitää, vaikka rakastaisikin. Ei hän tajua, että minä olen sirpaleina ja minut on kovin vaikea koota uudestaan, enkä tiedä pystynkö siihen yksin. Viime yönä en saanut unta ja itkin hiljaista, lohdutonta itkua. Tänään olen jatkanut samalla linjalla.

Ja mistä itkinkään yöllä? Mietin, kuinka alkuaikoina söin tarhassa kunnon eväät. Kaikkea kivaa. Jogurtin ja kaksi kolmioleipää. Mietin sitä tyttöä, joka teki sen. Halusin, että sitä tyttöä oltaisiin rakastettu syövänä ihmisenä. Hänen syömistään oltaisiin pidetty herttaisena. Minä en enää kykene siihen. Itkin melkein, kun äiti kiukkuisena huusi siskolleni, ettei viitsisi passata häntä, kun hänen omat leivät ja kaakaonsa jäähtyvät. Leivät ja kaakao. Kaksi ihanaa asiaa, joita en voi enää syödä sillä idyllisellä tavalla, kun kaakao ja leipä tuo turvallisen olon. Ja minä rakastan äitiäni juuri sillä tapaa, kun hän syö niitä ruokia. Ja kuitenkin tiedän, että tämä ulkonäköä jumaloiva kansa haukkuu äitiäni ja siskoani läskeiksi. He ovat ihmisiä, he ovat ihania ihmisiä, eivät painoindeksejä. Ja he haluavat olla laihempia. Ja sekin surettaa. Ja pelkään samalla heidän puolestansa. Heillä on riskinsä sairastua ties mihin tauteihin sen kaiken karkin ja vaalean viljan ylikulutuksen takia. Nyt - ja eilen yölläkin - haluaisin vain mennä äitini syliin ja itkeä hänelle ongelmani. Ja tiedän, että en tee sitä nyt enkä välttämättä koskaan.

Minä haluaisin olla vieläkin se tyttö, joka talvisin kävi syötteellä siinä pienessä kaupassa, josta ruoka haettiin. Se, joka ei osannut päättää, mitä karkkia haluaisi. Ja me menimme mökille ja söimme karkkia ja se oli kotoisaa ja turvallista. Nyt minä olen raunio siitä tytöstä.

Enkä minä oikeasti töihin halua. Se romuttaa syömiseni ja on niin pirun raskasta henkisesti. Minä haluan olla kotona, omassa huoneessani, turvassa. Eilen kävin kahvilla ystävieni kanssa ja kotimatkalla sain melkein ahdistuskohtauksen. Laukaisijana se, että halusin juoda ja kaikki patistivat, että lähdetään juomaan. Lopulta ei löytynyt tyhjää kämppää, joten se jäi siihen - onneksi. Tiedän, että ne olisivat olleet huonot kännit. Jo kahvilassa istuessani tiesin haluavani olla humalassa mutta minua niin pelotti ne kaikki suunnittelemattomat kalorit, että olisin seonnut. Ja sekoaminen olisi tapahtunut juuri suunnittelemattomuuden vuoksi. Kotimatkalla mietin rauhallisia ääniä päässäni ja poltin tupakkaa. Kävelin niin kovaa vauhtia. Ja kun rauhoituin tulin itkuiseksi. Sitten pääsin kotiin turvaan. Ja sitä minä koko matkan halusinkin - turvaan. Minua pelotti, että en jaksa kotiin asti.

Ja vielä viime yöhön palatakseni. Nälkä oli suuri ja minä halusin takaisin osastolle. Halusin rauhoittua jossain, antaa muiden huolehtia minusta. Syödä niitä ruokia, joita vielä huolettomasti söin siellä viimeksi ollessa. Ei mitään laihdutusta tai vastaavaa. Halusin maata sängyssä koko päivän ja käydä välillä syömässä sitä ihanaa lohisoppaa. Katsoa ikkunasta ja tietää olevansa muun maailman ulkopuolella. Ja samalla tajusin jotain selkeämmin, kuin koskaan. Viimeksi ennen osastoa minä join, join, join. Se oli minun juttuni, se mihin minä pakenin ja mitä minä rakastin - vaikkakin myös vihasin. Osastolla minä ystävystyin erään anorektikon kanssa, joka laski kalorit. Erässää vaiheessa hän lopetti syömisen lähes kokonaan. Hänen suuhunsa katosi vain 100 kcal per päivä, mikä oli kolme mandariinia tai kolme lasillista maitoa ja kuppi mustaa kahvia.

Osastolla jo tiesin, että juomiseni loppuisivat tahtomattani siihen pisteeseen. Ei tietenkään loppuneet mutta useiden seuraavien kuukausien ajan join vain pari kertaa. Osastolta halusin nopeasti pois ja mietin elämäntapamuutosta. Halusin alkaa kunnolliseksi ihmiseksi, joka syö terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Kunhan vain pääsisin pois. Ensimmäinen kuukausi osaston jälkeen oli rankka. Olisin halunnut vain juoda kaiken paskan pois tietoisuudestani edes siksi pieneksi humalan hetkeksi. Mutta minä aloin terveellisemmäksi.

Pääsin osastolta elokuussa, siinä juuri ennen koulujen alkamista. Olin terveellisempi sillä hyvällä tavalla. En liikkunut niin kovasti mutta jotain kuitenkin. Joulu oli kamala katastrofi, koko joulukuu. Ja siitä lähtien pikkuhiljaa minä valuin asteittain tähän, joka ehkä sittenkin saattaa olla syömishäiriö. En minä tiedä. Tiedän vain, että normaalisti ihminen ei punnitse kaikkia ruokiaan, suunnittele päiviään ruuan ympärille ja laske kaloreita, proteiineja, hiilareita ja rasvoja. Ei ole normaalia, että elämästä muodostuu ravintoainetaulukko. Ja tiedän myös, että vaihdoin alkoholin ruokaan. Ruokaan, jota vihaan ja rakastan, mikä ennen päti (ja kyllä pätee vieläkin) alkoholiin. Ja minä pakenen samalla tavalla maailmaa, todellisuutta ja itseäni, kuin hyvin pitkään olen tehnyt. Vain apuväline on muuttunut.

Ja minä en nyt jaksa puhua syömisistä tässä postauksessa. Seuraavassa sitten ehkä. Sen verran ehkä voisin silti sanoa, että viime viikko meni hyvin, kunnes lauantaina iso repsu ja sunnuntain herkkupäiväkin oli suurenlainen. Hävettävän suuri eikä edes BodySteppiä, kun selkään sattui. Että näin. Mutta ehkä tämä mieli tästä paranee :)